Varisparvi.net | Koirat

Vuorossa melkoinen sekametelipäivitys, joka toivottavasti päivittelee kuulumisemme edes jotenkuten ymmärrettävästi.

Sain taas muutaman päivän sijaisuuden, tarkemmin määriteltynä maanantaista keskiviikkon, ja Aaro jäi äitienpäivänä porukoille hoitoon. En uskaltanut jättää sitä ja Nadia samaan taloon Nadin juoksuillessa. Yhdeksän tuntia yksin olisi vähän liian riskialtista, on sitä ennenkin koiraportin läpi astuttu… elämä ilman Aarosta on aina kovin hiljaista ja neuroosiafropalloa on kova ikävä. Aaro oli myös ikävöinyt kovasti kotiin ja itkenyt ikkunoiden äärellä aina kuullessaan koirien haukkumista tai auton ääniä. Niinpä päätin tänään hakea pojan kotiin torstaiksi, kun olen kumminkin kotona koko päivän, ja perjantaina poika pääsee sitten takaisin vanhemmille. Koirat olivat aivan innoissaan nähdessään toisensa parin päivän tauon jälkeen ja Nadi juhlisti jällennäkemistä kusemalla sänkyyn.

Kiitos tästä, BITCH.

Karemin ärsyttävä äijälykin loppui heti Aaron palattua. Jännä, miten yhden jäsenen puuttuminen vaikuttaa koko laumapsykologiaan. Nyt kun lauman vanhin ja muiden pomo oli poissa, Karem otti hyvin nopeasti Aaron roolin. Se merkkaili lenkillä paljon ja kuopi maata. Minua kohtaan sen käytös ei tietenkään muuttunut, mutta se oli yleisesti ottaen paljon terävämpi aina ulkona liikkuessamme. Aaron palattua se jätti kuopimisen saman tien eikä enää merkkaile. Jollain tapaa poika vaikuttaa jopa rennommalta; nyt se voi taas olla omalla tutulla paikallaan lauman pohjalla eikä tarvitse huolehtia lauman ainoan nartun puolustamisesta.

Vaikka ikävöinkin Aaroa aina pojan ollessa hoidossa, lenkit sujuvat helpommin kahden koiran kanssa. Pakkohan se on myöntää. Kolmenkin kanssa mennään nätisti, mutta kahden kanssa jokaiselle hihnalle riittää oma käsi. Nadin ja Karemin kanssa tulikin kierreltyä perinteisiä metsälenkkejä tavallista rennompana ja ympäristöön keskittyneempänä ja yhtenä iltana satuin todistamaan mielenkiintoista tapahtumaa.

Kello oli kenties lähempänä yhtätoista illalla ja pururadan viereltä metsästä kuului varisten raakkumista. Takametsä on asutuksen läheisyydestä huolimatta melko tiheää ja jopa soista paikoin, ja kuusikosta kuulee välillä korppienkin raakkumista. Oletin pääseväni todistamaan jonkinlaista varislintujen välienselvittelyä, sillä äänestä päätellen paikalla oli koko metsänpahasen varispopulaatio.

Nadin pysähtyessä asioilleen katsahdin raakkumisen suuntaan ja siellä vilahti valkea hännänpää. En ole nähnyt kettua aikoihin muualta kuin auton ikkunan läpi ja olin bongauksestani perin iloinen. Vielä iloisempi olin, kun bongailu ei edes jäänyt siihen hännänpäähän; liekö syynä juoksuinen narttu, mutta edettyämme parisenkymmentä metriä huomasin ketun tuijottavan vajaan kuudenkymmenen metrin päästä suoraan kohti. Se vilahti piiloon hetken perästä ja ilmaantui sitten esille lähempää, vajaan kymmenen metrin päähän. On sanoinkuvaamaton tunne tuijottaa villiä koiraeläintä silmiin niin läheltä ilman verkkoa välillä, ja kun aloitekin vielä tuli ketulta itseltään. Varmaan muutaman minuutin me siinä toljotimme toisiamme, kunnes kettu palasi takaisin ryteikköön. Hämmentävää kyllä, Nadi ja Karem eivät tainneet huomata mitään. Karem oli liian keskittynyt kauempana raakkuviin variksiin ja Nadiran mielenkiinto oli oman ahterinsa pesemisessä. Se kun ei millään riitä, että sitä persettä puhdistaa kotona vaan se on puhdistettava myös lenkillä. Useaan otteeseen.

Diiva.

Myöhemmin lenkillä selvisi sekin, miksi kettu oli näin lähellä asutusta; lähimetsä on luvattoman piukassa rusakoita ja päätellen karvatupoista kettu oli käynyt saalistamassa itselleen iltapalaa. Kun siinä sitten kesken illallisen ohitse viilettää blondi juoksuinen venäläisbööna, eittämättä moinen herättää boheemin luonnonlapsen huomion. Valitettavasti se nyt vaan raahasi mukanaan raidallista, kummallisen näköistä kaveriaan ja jotain kahdella jalalla kävelevää, puoliksi neonvihreää ja puoliksi mustaa friikkiä hihnan päässä. Siihen se tapaaminen sitten jäi.

Jotta tässä postauksessa ei olisi mitään yhtenäistä teemaa, muutetaan aihetta vielä kerran. Olemme ottaneet tavaksi hölkätä aina illalla kilometrin tai pari nyt, kun jalkani alkaa olla käyttökunnossa. Ilokseni olen huomannut, että kaikista koirista juuri Aaro tuntuu nauttivat juoksemisesta eniten. Se tipsuttaa nätisti vieressä väsymättä, ja moinen alkaa näkyä. Paremman jalan reidessä tuntuu jo selvä reisilihaksen kulma ja toisessakin jalalla alkaa oikeasti olla lihasta luun sijaan. Selkä on paremmassa kunnossa ja suoristunut taas hiukan ja mieliala on ollut pitkään hyvä. Tämä aiheuttaa akuutteja leveitä hymyjä aina silloin tällöin. Pienen afropojan elämän alku oli hyvin hankala eikä taipumus huonohermoisuuteen auttanut, mutta pitkälle ollaan päästy.

Lisäksi oli jotenkin hellyyttävää huomata, että vaikka Aaro on kotona suurimman osan ajan omalla puolellaan koiraporttia ja Nadi ja Karem taas omalla puolellaan, Aaro on onnellinen juuri täällä. Tuskinpa se muuten kotiin ikävöisi. Kehtaan jopa väittää, että tuo oma tila on rauhoittanut Aaroa ja parantanut sen suhdetta muihin koiriin. Kaikki ollaan selvästi samaa laumaa, mutta Aaro voi luottaa siihen ettei nuoripari edes leikkiessään pääse vahingossa liiskaamaan sitä. Leikkihetkinä seisoin koiraportilla ja pystyn leikkimään kaikkien kolmen kanssa samaan aikaan, joten sikälikään omgelmaa ei ole.

Öisin Aaro nukkuu täällä Karemin ja minun kanssani ja Nadi taas menee yleensä vapaaehtoisesti eteiseen, kaivaa maton pois altaa ja asettuu kovalle lattialle. Neidillä on joku fiksaatio koviin makuualustoihin.

Ensi lauantaina on kasvattitapaaminen Marikan luona ja menemme Karemin ja Nadin kanssa seuraksi. Luvassa on tolkuttoman paljon kivaa ohjelmaa ja kaikeksi hyväksi, paikalla on virallinen mittamieskaksikko! Karem saa siis viimein virallisen mittaustuloksen ja pääsee viimeinkin virallisesti kisaamaan.

Vapise kisamaailma.

Kyllä, ei taaskaan yhtään kuvia. Parannan tapani ensi kerraksi.

Liityin jo kasvattajakursseilla Hill’sin kasvattajaklubiin ja sen edut ovatkin olleet aivan mahtavat. Joka neljännen säkin saa nimittäin ilmaiseksi! Pojat ja Nadi ovat syöneet Hill’sin Sensitive Stomachia koska se on sopinut Karemin vatsalle loistavasti ja yhdelle 13 kg:n pussille tulee hintaa n. 67 euroa. Kolme säkkiä tekee siis n. 201 euroa. Mutta kun tähän saa yhden säkin kokonaan ilmaiseksi, niin säkkien keskimääräinen hinta laskeekin äkkiä n. 22 euroa. Nelisenkymmentä euroa tasokkaasta kuivamuonasta (kyllä, sanotte mitä sanotten, Hill’s on tasokasta) ei ole kovinkaan paljoa.

Nyt olen kuitenkin miettinyt ruoan vaihtoa, sillä törmäsin ANFin, Cibaun ja Canidaen tasokkaisiin kuivamuoniin puolivahingossa. Varsinkin Canidae hurmasi, sillä lihaa Canidaen ruoissa on jopa 80%. Canidae ALS Grain Freessä ei jopa ole viljaa ollenkaan. Tämä on kuitenkin melko tyyris, sillä hintaa 13,6 kg:n pussille tulee suositushinnan mukaan 61 euroa. Koska meillä ei ole Helmin lisäksi vilja-allergisia, olenkin miettinyt ihan pelkkää Canidae ALSia, sitä kun saa hurjissa 16 kg:n pusseissa ja hintaa tulee 55 euroa! Näin tasokkaasta kuivamuonasta se on aivan uskomattoman vähän, ja 16 kg menee meillä reippaasti kuukauden. Kahdestatoista kilosta nimittäin syödään n. kuukausi. Toisaalta, Hill’sin annostelukin on melko reipas, toisin kuin Canidaen tapauksessa; ruokaa ei tarvitse lappaa astiaan uskomattomia määriä, kun ravintoarvoja on survottu nappulaan kunnolla.

Kun vielä pääsee liittymään kasvattajaklubiin ja saa hitusen alennusta, tulee Canidaen syöttäminen kaiken kaikkiaan about samanhintaiseksi  ellei jopa halvemmaksi kuin Hill’sin syöttäminen kasvattajaedun kanssa. Odotan innolla kokeilua, nyt syödään vielä tuo oma vajaa 12 kiloa Sensitive Stomachia loppuun.

Sitten muihin uutisiin: Nadirantti elefantti on viimein aloittanut juoksunsa! Ne alkoivat melko lailla päivä Rauman jälkeen, tai silloin Aaro alkoi reagoida Nadiraan tavallista kiinnostuneemmin. Nyt neiti pesee itseään ahkerasti eikä Aaro meinaa jättää rauhaan ollenkaan. Koiraportin lävitse leikitään ahkerasti ja poikaparka on selvästi korviaan myöden rakastunut. Karem taas ei tunnu tajuavan, miksi kaksi muuta käyttäytyvät niin hassusti. Se kiertää nuuhkimassa Nadiraa, näyttää selvästi pohtivaiselta, mutta palaa sitten nukkumaan. Ilmeisesti se jollain tasolla muistaa, että jotain tuon hajun aikana kai pitäisi tehdä, mutta kun tietäisi vain että mitä.

Aaroa odottaa sama kohtalo. Heti kun minulla vain on varaa, herra käy hakemassa implantin ja mikäli sen vaikutus on toivotunlainen, herra hyvä pääsee killuttimistaan lopullisesti.

Nyt kun neiti juoksuilee, pitääkin miettiä sitä 20.5. pidettävää Eurajoen mätsäriä oikein kunnolla. Katsotaan, missä vaiheessa juoksu silloin on.

Siinäpä se nyt sitten oli, Rauman perinteinen kaikkien rotujen viikonloppu. Meidän vuoromme koitti tänään, 6.5. sunnuntaina.

Olimme isän ja Yasminin kanssa paikalla joskus 12.00 aikaan ja majoituimme Marikan, Margitin ja Raunon teltan reunalle. Tällä kertaa tulikin nähtyä melko paljon tuttuja; Marikan Berry-pentue oli edustettuna laajasti ja näinpä sitten Pippan ja Spotinkin pitkästä aikaa omistajineen. Myös lähinnä Petsien kautta tutuksi tulleen Nova-hollantilaisen ja Juno-sakemannin omistajat tuli nähtyä.

Afgaaneita oli paikalla 5, yksi oli jättänyt tulematta. Alusta asti oli melko lailla selvää, kuka koirista voittaa; Agha Djari’s Urban Cowboy kun oli paikalla. Mielenkiinnolla seurasin tosin PU-kehää, sillä edustettuna oli myös Agha Djari’s Blue Blood, toinen saman kennelin Suomessa asuvista erityisen menestyvistä uroksista. Cowboy vei voiton kotiin taas.

Nadira oli koko rodun ainoa juniori, ja kun selvisi että Raumalla jaetaan junnusertit ja ROP-juniorin titteli, paineet kasvoivat äkkiä melkoisesti. Tuomarin linja oli pian selvä; hän piti kehittyneistä ja vähän pidempikaulaisista koirista. Pieni jännitys sitten kihelmöi jahka meidän vuoromme tuli. Nadira yllätti seisomalla tosi nätisti ja juoksikin vielä suhteellisen hienosti. Tuomari saneli arvostelunsa ja tulokseksi saatiin ERI ilman SAta sekä ROP-juniorin titteli! Hiukan se SAn meneminen sivu suun harmitti alkuun, mutta suoritus on silti joka tapauksessa aivan mahtava. Kyllä kelpasi sitten odotella BIS-junior-kehää.

Yasmin sai esittää Nadin isossa kehässä ja tyttö seisoi tällä kertaa oikein edustavasti. Kaulaakin löytyi ja häntä pysyi ylhäällä seisoessa, mitä harvoin käy. Juokseminen oli taas oikein kaunista. On se vain hieno neiti! Loppujen lopuksi sijoitusta ei tullut; jatkoon pääsi erinäinen kasa paimenia ja voittaja oli lopulta australianpaimenkoira.

Hieno päivä takana ja nyt odotellaankin Helsingin ryhmänäyttelyä 26.5. Sitä ennen ehtii olla vielä yksi mätsäri, ja se onkin kätevästi täällä Eurajoella. Sinne siis mennään neidin kanssa harjoittelemaan ennen Helsinkiä. Helsingissä esiintyvät Nadin lisäksi myös Amigo ja Romeo.

Videota kehästä tulee myöhemmin jahka ehdin nyysiä videot isältä. Tässä kuitenkin Yasminin nappaama kuva arvostelusta.

SEn toivottu äiti on muuten menossa astutukseen ensi viikolla, joten toivotaan parasta!

Minun ja omistusasuntoni yhteinen taival on kestänyt omien laskujeni mukaan jo lähes 3,5 vuotta. Tähän aikaan on mahtunut lukemattomia palaneita sulakkeita (sähkötyöt on tehnyt oletettavasti rakennuttajan sokea vaari humalassa), lukemattomia välkähteleviä pistorasioita, lukemattomia nakerrettuja ovilistoja ja lukemattomia ihan mukaviakin hetkiä.

Heti muuttaessani aitasin itselleni pikkuruisen pihan. Se on niin surkean kokoinen, ettei sitä varsinaisesti voi pihaksi sanoa, mutta saavatpahan koirat loikoilla auringossa. Nyt olen kuitenkin pannut näiden vuosien aikana merkille yhden sun toisenkin asian.

Ensinnäkin, kaikilla tuntuu olevan eri käsitys minun pihastani. Ihan ensi alkuun kuvittelin hyväuskoisesti, että kaikki takaovelta ruusupuskaan asti on minun. Naapurin lapset kuitenkin vetävät rallia minun osuudellani kesäisin ja milloin mikäkin asiaankuulumaton ihminen ottaa asiakseen kävellä pihallani.

No, en vetänyt tästä mitään pultteja. Ajattelin, että selvä, varmaankin minun omaisuuttani on sitten vain aidattu alue. Ha, väärin taas. Minut silmätikukseen ottanut taloyhtiön puheenjohtaja muistaa joka kesä muistuttaa, miten tuon aivan tajuttoman ryteikköisen ruusupuskan keskellä kasvavat rikkaruohot ovat minun omaisuuttani ja minun pitäisi ne sieltä käydä kitkemässä. Minä en edes näe niitä rikkaruohoja, mutta tällä naisella on kaikesta päätellen röntgenkatse.

Kaikeksi hyväksi minun on ruohonleikkuuvuorollani leikattava oman pihani lisäksi kaikkien muiden pihat, mutta kukaan ei leikkaa minun pihaosuuttani.

Niinpä päätin tänä vuonna, että piru. Jos kerran minä olen joka tapauksessa se, joka ajaa nurmikon omalta alueeltani, ja jos kerran kaikki takaovelta ruusupuskaan (n. 15 metriä) on minun, niin aitaan sitten itselleni reilusti enemmän pihaa. Koirilla on enemmän tilaa juoksennella ja riehua, kukaan ei tunge minun pihalleni tassuttelemaan tai leikkimään käpysotaa kyselemättä ja ruohon leikkaan joka tapauksessa minä sekä omien aitojeni sisä- että ulkopuolelta.

Ajattelin näin ensialkuun vallata vain parisen metriä lisäaluetta ja jättää tuonne ruusupuskan ja aidan väliin sellaisen ihmisen mentävän aukon. Jostain kumman syystä kun kukaan ei halua käyttää etupihan soratietä kulkemiseen ja ihmisillä on tapana taaperrella tuosta ruohikolta. Olen ajatellut ostaa itselleni Darth Vader-äänimodulaattorin ja huutaa joka kerta jonkun mennessä ohitse “FEEL THE OWER IF THE DARK SIDE!”. Josko se vaikka auttaisi ymmärtämään, että se on minun pihani se, missä kuljetaan. Ei se ole mikään kasitie.

Koirat ovat varmasti mielissään uudistuksesta ja niin kuuluukin. Niille tulee jopa sen verran tilaa, että uskon Nadiran ja Karemin viihtyvän ulkona keskenään painimassa huomattavasti paremmin. Valitettavasti aita on vain 80cm korkeaa, joten siitä kumpikin menee heittämällä ylitse. Ja ihan hyppäämällä myös. Niinpä ajattelin hyötykäyttää nuo ostamani liinat ja laittaa kummankin koiran aina liinaan niiden ollessa ulkona. Niin on ainakin turvajärjestelmä, jos jompikumpi saa päähänsä loikata aidan ylitse.

29.4. oli aika korkata kevät ja osallistua mätsäriin. Tasan viikon päästä on Rauma kr, jossa on 6 afgaania. Jännitys tiivistyy ja ennen virallista kehää oli aivan pakko käydä vähän muistelemassa kehäkäytöstä. Sekä koiran että omistajan.

Ilmoittautuminen alkoi mukavasti vasta kahdelta, joten aamusählinkiä ei ollut. Valitettavasti alkaminen venyi melkein 40 minuuttia yli ilmoitetun ajankohdan, ja koiria kun oli valtavasti ehti siinä odottelua olla vähän enemmänkin kanssa. Jopa yleensä niin laupea Karem oli vähän näreissään odottelusta ja tuli komentaneeksi muuatta liian lähelle eksynyttä nuorta noutajaa. Nadiran jännitys taas purkaantui haluna pyöriä maassa ja leikkiä jokaisen kanssa.

Tulihan se kehäkin sieltä lopulta. Parina oli ujo englanninsprinkku ja punainen nauha jaettiin meille. Sen jälkeen odoteltiin punaisten isojen aikuisten kokoomakehää. Ympäri juokseminen oli melkoista säätöä, mutta koukkasin suosiolla sisäkehälle ja juoksimme sitten vaan hitaampien ohitse.

Kehässä oli paljon hienoja koiria ja olin positiivisesti yllättynyt, kun pääsimme neljän parhaan joukkoon. Nadi alkoi osoittaa väsymisen merkejä ja seisominen kävi levottomaksi. Siitä huolimatta neiti oli lopulta PUN1! Jäimme saman tien BIS-kehään, jossa jaettiin ensin sijan 9-5, ja sen jälkeen vedettiin vielä kerta ympäri. Nadiran vahvuus on nimenomaan liikkeessä; neiti suorastaan liiteli kehässä ja yksi tuomareista huokaisikin saavansa näystä ihan kylmiä väreitä. Toivottavasti hyvässä mielessä

No, loppujen lopuksi seisoimme kahden viimeisen kohdalla sijoitettavina. Voiton vei lopulta aivan uskomattoman hienosti esiintynyt pieni karjakoiranpentu täysin ansaitusti. Nadira oli BIS2 ja malttoi taas oikein poseeratakin loppukuvia otettaessa.

Kotiinviemisiksi tuli 15 euron lahjakortti, juomakuppi, luu, 10 euron lahjakortti kynsienleikkuuseen ja 2x3kg ruokaa. Nyt odotellaan sitten ensin viikonloppua ja toivotaan, että Raumalla menee yhtä hyvin. Sekä minä että Nadin toinen om. Yasmin odotamme varmasti Raumaa yhtä suurella innolla.

Posekuvassa väsynyt ikikipeä handleri, tuomari ja Narppa.

Yleensä bloggaan lähinnä koiristani ja aion vastedeskin pysyä siinä tavassa. Minun elämäni koirien ulkopuolella harvemmin on bloggaamisen arvoista. Menin vessaan, söin, sitten menin taas vessaan, sitten kouluun- tyyppinen luettelointi ei herätä mielenkiintoa.

Nyt avatakseni tämän päivän postausaihetta joudun kuitenkin valottamaan elämääni viime aikoina varjostaneita terveydellisiä ongelmia. Olen ollut viime elokuusta asti vakavasti sairas ja nyt on olemassa riski sille, että olen vakavasti sairas vielä seuraavankin vuoden, ainakin. Kehoni on päättänyt järjestelmällisesti yrittää päästä minusta eroon. Ihailtavaa sitkeyttä se onkin osoittanut, ja säryt, särkylääkkeet, antibiootit ja inhottavat kivuliaat hoidot ovat olleet jos eivät nyt jokapäiväisiä, niin erittäin usein toistuvia. Toivon, ettei tähän  samaan syssyyn tarvitse lisätä enää vielä tätäkin vittumaisempia hoitoja, mutta koska se pieni riski on olemassa, se on otettava vakavasti ja siihen on henkisesti valmistauduttava.

Väsymyksen ja kivun keskellä moni on, arvatenkin, kyseenalaistanut kykyni hoitaa koiria ja jopa arvioinut niiden olevan haitallista parantumiselleni aikaavievyytensä ja haastavuutensa takia. Toki eläimistä on stressiä, mutta näiden sairastelemieni kuukausien keskellä juuri koirat ovat olleet minulle se voima, joka saa nousemaan sängystä. En ole jaksanut kirjoittaa, mikä on aina tähän asti ollut minulle voimauttavaa ja terapeuttista. En ole jaksanut piirtääkään sen kummemmin. En ole jaksanut tavata ystäviä ja olen käynyt harvemmin kotona perheen luona. Koirat ovat olleet seuranani joka päivä ja vaikkeivät ne ymmärrä kysyä, mikä on hätänä (hah, tuskin edes ymmärtävät että mikään ON hätänä), ne pitävät minut järjissäni ja skarppina. Niitä on PAKKO hoitaa, PAKKO lenkittää, PAKKO ruokkia, ja aamulla on PAKKO nousta vuoteesta. Olit sairas tai terve, koirat vaativat osansa joka ikinen päivä. Ne myös tuovat iloa joka ikinen päivä. On jopa itsetuntoa kohottavaa tajuta, että omasta sairaudesta huolimatta kykenee edelleen huolehtimaan jostakusta ja tarjoamaan tänne hyvän elämän. Puhumattakaan siitä, miten lohduttavaa eläimen seura on.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen aiheeseen; eläinten keräilyyn. Vaikka kärsinkin aina uuden pennun tultua tajuttomasta puppy bluesista, on uusi lemmikki aina suuri onni ja riemu. Eläintenkeräilijöillä on usein psyykkisia tai terveydellisiä ongelmia, ja onkin epäilty, että eläimen hankkimisesta seuraava riemu olisi heille kuin huume. Se on niitä harvoja hyviä asioita elämässä, joten siihen jää koukkuun. Lopulta eläinten määrä riistäytyy hallinnasta eikä kaikille kykene enää tarjoamaan parasta. Eläintenkeräilijä on tälle usein itse sokea.

Missään tapauksessa tämänkaltainen itsensä terapiointi ei ole hyväksyttävää, mutta ymmärrän kyllä, miten helppoa eläinrakkaan ja mieleltään tasapainottoman ihmisen on tähän ajautua. Siksi on erityisen tärkeääm etteivät tällaiset epätasapainoiset ihmiset jää yksin, ja että jollakulla on pokkaa sanoa, jos homma riistäytyy hansikkaasta. Tässä välissä tietenkin tulee muistaa, että jokaisella on omat rajansa; jollekulle yksi on liikaa, joku hoitaa seitsemän täysin ilman mitään ongelmaa. Kyse on siitä, miten eläimet voivat ja miten omistaja voi. Jos eläimistä tulee suurempi taakka kuin mitä ne tuottavat riemua, tai jos eläinten hoitaminen alkaa kärsiä, on aika puuttua asiaan.

Näitä “30 kissaa 28 neliön yksiössä”-tapauksia tulee ilmi vuosittain, mutta nämä ovat vain jäävuoren huippu. Näissä tilanteissa kaikki on riistäytynyt käsistä niin hallitsemattomasti, että viranomaiset jo puuttuvat asiaan. Suurimmassa osassa tapauksista näin räikeisiin väärinkäytöksiin ei ikinä mennä. Ihminen voi silti olla oman taakkansa alleen painama.

Ja tämän tekstin jälkeen kukaan ei muuten sitten tule toteamaan, että huomaanko, miten itsekin olen taakkani alleen painama. En ole. Minulla on 3 koiraa ja pian 1 fretti. Pärjään varsin mainiosti. Piste. Juuri vähän aikaa sitten muuten juttelin ihmisen kanssa, jolla parhaimpina aikoinaan oli 4 vanhaenglanninlammaskoiraa ja 1 pienempi koira. Hän pärjäsi näiden kanssa erinomaisesti, koska oli silloin nuori ja vetreä.

Jos sairasteluni on opettanut minulle jotain, niin sen, ettei kannata odottaa turhia. Ei tule juosta suin päin valmistautumatta sotaan eikä olla tyhmänrohkea, mutta jos tilanne antaa myöden ja hetki on otollinen, miksi ihmeessä jäädä rannalle ruikuttamaan kun lautta lähtee? Brother Firetribe laulaa biisissään One Single Breath:

Running against the wind
I’m burning like a fallen star
But there’s only one single breath between life and death
Beating the odds I never give up
I’ll live for another day
Now there’s only one single breath between life and death

Jokaisen olisi hyvä muistaa, että elämä voi päättyä koska tahansa. Siinä kuolinvuoteella koristessa ei kannata käyttää aikaa katumalla kaikkea sitä, mitä ei ikinä tehnyt (tai vaihtoehtoisesti sitä, mitä yeki). En tarkoita, että pitäisi suin päin ryntäillä sinne ja tänne ja elää muista välittämättä, VARSINKAAN viimeistä. Mutta jos ihan oikeasti haluaa jotain ja jos on niitä paljonpuhuttuja unelmia, toteuttakaa ne. Vaikka se olisi riski, niin mikäli onnistumisen mahdollisuudet ovat olemassa, ottakaa se riski.

Minä en kadu, varsinkaan tällä hetkellä, päivääkään sitä, että nuoruuteni menee koirien kanssa. Päinvastoin; jos meteoriitti huomenna iskee päähäni, olen viimeiseen asti onnellinen siitä, että rakensin itselleni elämän josta voin oikeasti nauttia. Ei meillä ole paljoa rahaa ja nuudelit maistuvat jo puulta, aamulla on herättävä kasilta kuselle ja perjantai-illat menevät koiria pestessä.

Mutta minä valitsin sen elämän ihan itse. Ja minä nautin siitä.

Tasan viisi vuotta sitten syntyi viisi mustaa karvapalloa. Yksi niistä tiesi jo silloin olevansa diktaattori. Muutettuaan uuteen kotiinsa ja saatuaan oppinsa parhaalta, Puolvälinkujan Matriarkalta, pienestä villatollosta kasvoi pikkuhiljaa Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Aaro I Diktaattori, Kompinrinteen Hitler ja Ylivaltias.

Viime vuosi on tuonut Kompinrinteen Hitlerin elämään paljon uutta. Ensinnäkin elämän suuri rakkaus on löytynyt; Punainen Pikkujättiläinen, joka peri paikan Matriarkalta tämän siirryttyä autuaammille sammakonmetsästysmaille. Kaksikko on nykyään erinomaisen hyvää pataa keskenään. Myös Hitler Jugend sai lisäystä, kun syksyn korvilla perheeseen muutti venäläisvahvistus. Matroona hyväksyttiin Jugendiin huomattavasti Raidallista Himmleriä nopeammin, ja nykyään se onkin jo perheen täysvaltainen jäsen. Kompinrinteen Hitler ei ole oikein varma sen asemasta, se on Punaisen Pikkujättiläisen tapaan kauniimman sukupuolen edustaja, joten sille annetaan anteeksi vähän enemmän kuin Raidalliselle Himmlerille. Toisaalta se on nuori, joten välillä sitä pitää vähän komentaa.

Kaiken kaikkiaan Kompinrinteen Hitlerin elämä on mallillaan. Säännöllisesti tapahtuvat valtionvierailut Punaisen Pikkujättiläisen luona, pitkät partioreissut ulkomaailmaan, hyvä ruoka ja tasokas kalusto (joka koostuu enemmän tai vähemmän kärsineistä pehmoleluista, sukista ja vinkuleluista) pitävät mielen virkeänä ja positiivisena. Viime aikoina Kompinrinteen Hitler on myös alkanut hyväksyä, ettei maailma ehkä yritä tappaa ihan koko aikaa. Suurimman osan ajasta, mutta ei aina.

Tänä nimenomaisena päivänä Diktaattori on juhlistanut merkkipäiväänsä paraatilla metsässä, valtion tarkimmin varjellulla herkulla Jumbosella, maksalaatikolla ja uudella hirvilelulla.

Olen sanonut useaan otteeseen olevani vannoutunut rotukoiraihminen ja olenkin. Silti puhun tasaisin väliajoin roturisteytyksien sekä harkittujen sekarotuisten puolesta. Miksi?

Koska tällaisenaan rotukoiraharrastus kusee omille kintuilleen kuin Karem konsanaan. Elinvoimaitsekin rodut muuttuvat lopulta sairaalloisiksi, koska geenipooli loppuu kesken. Mistään ei tule uutta verta, vanha veri kiertää ja kiertää ja kiertää, kunnes kaikki ovat geeniperimältään lähestulkoon lähisukulaisen tasolla. Tämä on mahdollista estää vain ja ainoastaan rotuja risteyttämällä.

Yhdysvalloissa on tehty uraauurtava rotumixaus rodun pelastamiseksi. Dalmatialaisilla tavattavaa ongelmaa virsta-aineenvaihdunnan kanssa lähdettiin parantamaan mixaamalla dalmatiankoira pointterin kanssa. Kokeilu alkoi 1973 Tohtori Robert Schaiblen johdolla ja apuna käytettiin yhtä pointteria. Ensimmäisen sukupolven koirat olivat arvatenkin sekarotuisen näköisiä, mutta kun näitä risteytettiin puhdasrotuisiin dalmatiankoiriin, ja edelleen näiden jälkeläisiä puhdasrotuisiin dalmatiankoiriin, tuotti viides sukupolvi paljaalla silmällä aivan täysin dalmatiankoiran näköisiä koiria. Erona puhdasrotuisiin oli normaalin virsta-aineenvaihdunnan mahdollistava geeni. Schaible sai vakuutettu Amerikan kennelklubin niin vahvasti, että kaksi näistä hybridikoirista hyväksyttiin rekisteröidyiksi dalmatiankoiriksi. Nyt nämä koirat jälkeläisineen levittävät kantaan terveitä geenejä. Myös Britanniassa on rekisteröity samaisen roturisteytyksen pitkän linjan jälkeläinen.

Arvatenkin sisäsiittoinen rotukoiraharrastajakunta on järkyttynyt moisesta ja näitäkin mixejä on vastustettu ankarasti. On sanottu muun muassa, että näiden koirien täplät ovat vääränlaisia. Kuinka, ei ainakaan minulle ole selvinnyt. Minä näen kaksi tismalleen samanrotuisiksi miellettävää koiraa alla olevassa esimerkissä.

Viidennen sukupolven koira roturisteytyskokeilusta

Normi dalmis

Kun vastustus on valtavaa ja edistysaskeleet otetaan vauvankengissä, on harkittuja sekarotuisia kasvattava kuppikunta alati kasvamassa. Aikanaan vastustin kaikenlaista sekarotuisten teettämistä vedoten siihen, että maailma on koiria piukassa ja sekarotuisille on vaikea löytää koti + niille harvemmin teetetään itse suoritettua silmämääräistä tarkastamista suurempia terveystutkimuksia. Lisäksi mielestäni jokaisella pentueella tulee olla syy, tulee olla jatkojalostussuunnitelma. Koiria tosiaan on maailmassa aivan valtavasti myös kodittomina, joten “turhan” pentueen teettäminen, oli se rotukoirilla tai sekarotuisilla, ei palvele mitään tarkoitusta.

Törmättyäni pitkälle harkittuun sekarotuiskasvatukseen käsitykseni kuitenkin muuttui. Se täyttää nuo edellä mainitsemani pennutuksen normit helposti; koiria tehdään tiettyä tarkoitysta varten terveiksi tutkituista vanhemmista ja pentueen jatkojalostukselle on suunnitelma. Lurcherpentue tehdään, jotta saadaan nopea metsästyskoira vahvalla vietillä ja miellyttämishalulla. Alaskanhusky vetää, ja riippuen siitä, millaisessa tarkoituksessa, vanhempien ominaisuuksilla pyritään aikaansaamaan tarkoitukseensa likimain täydellinen koira. Ei siis loppujen lopuksi olekaan kyse rotukoirista eikä sekarotuisista, vaan tavoitteellisesta kasvattamisesta. Tavoitteellinen kasvattaminen on hyvää ja oikein, tavoitteeton ja turha taas väärin. Turhaa kasvattamista on niin sekarotuisissa kuin rotukoirissakin.

Vaikka se oma Muppe olisi oikein kiva koira kotioloissa ja terve, ei sen tarvitse saada pentuja. Vaikka Muppe pärjäisi näyttelyissä/agilityssa/käytössä, ei sen ole pakko saada pentuja. Muppea kannattaa pennuttaa vasta kun osaa vastata kysymykseen “miksi”. Miksi juuri tämä koira? Miksi juuri tuon koiran kanssa? Miksi ylipäänsä pentuja? Mitä annettavaa näillä pennuilla on? Mihin tarkoitukseen ne tulevat? Kun ne ovat isompia, haluanko jatkojalostaa niitä ja jos haluan, niin miksi? Jos en halua, niin miksi silti haluan tehdä tämän pentueen?

Miksi minun kannattaa kasvattaa pentue maailmaan, jossa on valtavasti kodittomia koiria ja rajallisesti resursseja? Onko minulla jo ostajia tälle pentueelle?

Monen kohdalla haave saada pentu omasta Mupesta valitettavasti ajaa kaikkien muiden järkevämpien syiden ylitse ja antaa tekosyyn olla vastaamatta muihin kysymyksiin, kuin siihen, “miksi juuri Muppe?”.

Minä aion puhua roturisteytyksien puolesta. Kasvattajasitoumus estää sekarotuisten kasvattamisen edes tarkoituksellisesti, joten lupahan siihen touhuun tulee hakea ja rotukoirapiireiltä sen luvan saaminen on uskomattoman hankalaa. Toivo kuitenkin elää. Tavoitteellinen seropikasvatus jääköön siis muille ihmisille, minä yritän tosissani parantaa rotukoirien tilannetta. Voi olla, että se on taistelua tuulimyllyjä vastaan, mutta aina kannattaa yrittää. Jokainen harkinnanvaraisia sekarotuispentueita teettävä kuitenkin tietäköön, että rotukoirien kasvattamisestani huolimatta tuen sataprosenttisesti heidänkin kasvatustyötään. En näe sen eroavan omastani, jos se on harkittua, merkityksellistä, tavoitteellista ja se tehdään terveillä koirilla.

Maailma ei kaipaa vahinkopentuja, maailma kaipaa harkittuja sekarotuisia ja heterogeenisia rotukoiria.

Lupaamani kuulumisten läpikäynti.

Maalismaastot, eli Lännen Vinttikoirien kauden avajaiset, pidettiin 1.4 sunnuntaina. Karem ja Nadira pääsivät kokeilemaan vieheen perään. Karem juoksi upeat kaksi juoksua, vaikka ensimmäisen juoksun kohdalla intoa oli vähän liiankin kanssa; käännös meni pitkäksi ja poika rymisteli suoraan lumipenkkaan. Onneksi mitään sen suurempia ei sattunut ja Karem jatkoi ajoa hienosti rämmittyään ensin ylös.

Nadiran vuoron koittaessa jännäsin, tajuaako neiti nyt vieheen idean. Viimeksi kun ne voikukat kiinnostivat enemmän. Pelot osoittautuivat turhaksi; neiti oli alusta asti valppaana ja vieheen lähtiessä liikkeelle Nadi ampaisi perään innosta pinkeänä. Suoran jälkeen Nadira veti vielä komeat riemurallit koko alueen ympäri muutamaan kertaan.

Karemista ei valitettavasti sattunut olemaan kuvia tapahtuman kuvakollaasissa (kuvien ottajana aina yhtä taitava Merja Marttila).

4.-7.4. olin Bardileirillä Helsingissä ja sinä aikana Aaro oli hoidossa vanhemmilla ja Karem ja Nadira Marikalla. Olen aivan uskomattoman kiitollinen mahdollisuudesta viedä vinttipimeät Marikalle; hänellä on ammattitaitoa perheineen selvitä vinttareiden kanssa ja voin aina luottaa siihen, että koiria kohdellaan hyvin ja taitavasti ja niillä on mukavaa. Marikan lauma on tasapainoinen ja toimiva ja Karem ja Nadi tulevat hyvin juttuun muiden kanssa.

Kiitokseksi minulla onkin tekeillä Marikalle pieni yllätys, mutta siitä lisää jahka se on valmis .

Yllä olevat kuvat siis Marikan blogista kaapattuja.

Nadirantti sai myös viimein vähän lisää linjoja, kun niska tuli nypittyä. Vielä pitää sivuista nyppiä kohti kaulaa, mutta muuten neiti on jo oikein aikuisen oloinen. Turkkikin on saanut kivasti pituutta lisää (ja takkukausi riemastuttaa niin koiraa kuin minuakin).

Aaro on saanut painoa lisää, oman arvion mukaan ainakin parisataa grammaa, ja jalat eivät ole tuntuneet nyt vaivaavan niin paljon. Pian pieni afropoika täyttääkin jo viisi vuotta. Takana on valtavasti, niin hyvässä kuin pahassa, mutta on se silti vaan aivan erityinen pieni harmaa villapallo.

Pahoittelut pitkästä päivitysvälistä. Huomenna päivittelen viralliset kuulumiset mm. Lännen Vinttikoirien maastokauden avaavista Maalismaastoista (ja kuvassa hiukan kuvasaastettakin aiheeseen liittyen) ja kertoilen muutkin tulenpalavat asiat. Nyt ajattelin kuitenkin blogata jostain, jota en ole tainnut ennen käsitellä; turkinhoidosta.

Aika usein varsinkin afgaanin kohdalla kuulee kauhisteluja turkinhoidon määrästä. Olen itse moneen otteeseen maininnut, miten afgaanipiirien tarve suurennella pelkoja entisestään harmittaa minua, joten lienee vain kohtuullista kertoa, miten itse hoidan turkkia ja miten kauan siihen oikeasti menee. Ja koska vielä afgaaniakin tutumpaa minulle on villakoiran turkinhoito ja koska sekin on melkoisten hankaluusmyyttien värittämä, käsitellään nyt kumpikin sitten omassa postauksessaan. Mikäli herää kysymyksiä aiheeseen liittyen, saa kysyä aivan vapaasti. Josko onnistuisin murtamaan edes yhden ihmisen käsityksen siitä, että villakoiran tai afgaanin turkin hoitaminen vaatii astronautin koulutuksen ja vähintäänkin hyvät taidot ydinfysiikasta.

Vaativan turkin hoitaminen, oli se sitten minkä otuksen turkki tahansa, perustuu kolmeen asiaan; säännöllisyys, tasokkaat välineet ja oikeat aineet. Turkkia on mahdoton pitää kunnossa Fiskarsin kangassaksilla, halvimmalla mahdollisella shampoolla ja silloin sun tällöin-harjaamisella. Mikäli jaksamista turkinhoitoon ei ole, aina on olemassa aivan uskomaton määrä muita rotuja ja roduttomia, joiden turkki ei hoitoa vaadi. Aina on olemassa myös kone, jolla koko koiran voi kätevästi ajella lyhyeksi. Minä en tuomitse koiran turkin ajamista; karvaa se vain on eikä koira sitä kaipaa sen suuremmin. Jos ei aio harrastella sellaisia asioita, missä turkkia tarvitaan, niin vapaasti matalaksi vain mikäli mieli tekee.

Säännölliseen turkinhoitoon kuuluvat afgaanin kohdalla naaman, satulan ja mahdollisten muiden lyhyiden paikkojen (jos olet onnekas ja koirallasi on esimerkiksi ratsupaikat tai peilit) siistimiset, jos koira ei ole itsestään siistiytyvää tyyppiä. Nadiralle ei suuremmin kasva höttökarvaa tiheän lyhyen karvan sekaan, mutta varsinkin leukaan yrittää pukata valkoista joulupukin partaa. Tällaisen karvan voi poistaa joko sormin nyppimällä (kypsä karva irtoaa hyvin vähäisellä voimalla eikä satuta koiraa) tai trimmauskivellä. Kiven kanssa saa olla varovainen; se ottaa helpolla myös vähän epäkypsempääkin karvaa ja voi aiheuttaa väärin käytettynä ikävää pistelyä tai mahdollisia kaljuja kohtia.

Nyppiminen on melko harvoin hoidettavaa hommaa. Nadiran kohdalla puhutaan parista kuukaudesta tai milloin nyt sattuu joku pieni höttökarva jossain kasvamaan. Aikaa se ei vie ainakaan Nadiran kohdalla juurikaan yhtään. Sen sijaan paljon nyppimistä säännöllisempää on peseminen. Kuten Nadirn toinen omistaja alun alkaenkin neuvoi, viikon pesuväli on paras. Aikuisella hyväturkkisella koiralla pari viikkoa voi mennä kuivana kesänä tai pakkastalvena pesemättäkin ilman ongelmia, mutta etenkin nuoren koiran tai hankalamman turkin kanssa, tai silloin kun turkki likastuu helpommin (kurakelit), viikon väli auttaa pitämään turkin kunnossa.

Peseminen viikottain voi kuulostaa hankalalta ja työläältä, mutta tässäkin tapauksessa kyse on tottumuksesta. Pesuun kuuluu turkin kasteleminen läpikotaisin ja sen peseminen saippualla sekä hoitoaineen levittäminen. Nadiran pesemisessä käytän 3 ainetta; John Paul Pet Oatmeal Shampoota, John Paul Pet Waterless Foam Shampoota ja Ring 5-hoitoainetta (tosin olen vaihtamassa sen John Paul Petin Oatmeal Conditioniin). Waterless Foamia lukuunottamatta laimennan aineet n. 1/7 suhteeseen, vaikka ohjeissa käsketään käyttää laimentamattomana. Moni aine kuitenkin kestää varsin hyvin laimennuksen menettämättä tehoaan ja on iholle hellävaraisempi. Laimentamatonta shampoota voin joskus käyttää tassuihin oikein kuraisina aikoina tai jos karva on värjääntynyt vaikkapa ruohonvihreällä.

Koko koira pestään ensin kauttaaltaan, kasvoja lukuunottamatta, tavallisella shampoolla. Pestessä vältetään turhia hinkkaavia tai pyöriviä liikkeitä; ne saavat aikaan takkuja. Kun koira on pesty, se huuhdellaan. Tämän jälkeen pesen itse tassut vielä toistamiseen Waterless Foamilla, ja ihan märkäpesuna. Olen todennut sen riittoisaksi aineeksi, ja kaiken lisäksi se tuntuu poistavan mahdollisia värjäytymiä tehokkaasti. Pesun jälkeen tassut huuhdellaan uudelleen.

Hoitoaine levitetään viimeiseksi. Sitä voi levitellä kaikkialle, mutta mikäli koiran päällä on tapana raisvoittua nopeasti, voi hoitoainetta olla laittamatta pään alueelle. Aineen annetaan vaikuttaa hetki (pulloissa on ohjeet) ja sen jälkeen se huuhdellaan pois. Ylimääräinen vesi, jota koko koira litisee uskomattomia määriä tässä vaiheessa, puristellaan pois ensin käsin, sitten pyyhkeeseen. Mikäli koirasi on pentu, vie muuten ihmeessä se pissalle tässä vaiheessa. Muuten se kusaisee pesuriemussansa sisälle.

Afgaanin kohdalla seuraavaksi on vuorossa pyyhettyminen. Hieno sana kuvaamaan sitä, että otus ottaa jonkin mukavan paikan, yleensä esimerkiksi sinun tyynysi tai peittosi tai jotain, ja menee sinne pyyhkeinee ja saunatakkeineen kuivumaan, kastellen kaiken allaan. Turkista riippuen tämä vaihe kestää puolesta tunnista pariin tuntiin. Nadiran annan kuivua puolestatoista tunnista kahteen tuntiin tällaisina aikoina, kun ei voi kuivua esimerkiksi aurinkoisella terassilla. Pitäkään huoli, että koiralla on pyyhkeitä pitämässä se lämpimänä!

Föönaaminen onnistuu parhaiten kunnon turboföönillä, tosin voihan sitä pienellä käsiföönilläkin uhmata oman jaksamisensa rajoja. Koira kannattaa opettaa joko makaamaan trimmauspöydällä/lattialla tai pysymään muuten vain aloillaan. Minulla ei ole trimmauspöytää täällä kotona, koten Nadira seisoo/istuu/makaa kuivaamisen ajan. Se on kyllä melkoinen vikuroija ja välillä sille saa edelleen muistuttaa, että siinä paikalla muuten pysytään. Kuivaaminen onnistuu tästä huolimatta yksinkin, joskin apu on aina tervetullutta.

Kuivatessa on tärkeää edetä jakaus jakaukselta ja käydä läpi koko turkki. Minä harjaan yleensä pyyhettyneen turkin kerran läpi märkänä harjan kanssa ja etsin takut (yleensä näitä on, mikäli on ollakseen, kainaloissa, nivusissa, etujalkojen välissä, korvien takana ja reisissä. Uroksilla vatsanalunen ja nivuset ovat useammin takussa kuin nartuilla. Myös varpaanväleihin kehittyy helposti takkuja. Kun takut on paikannettu, suihkuttelen niihin John Paul Pet Detanglin Sprayta. Tämä auttaa takkujen selvittelyssä. Tuotteen ainoa huono puoli on, että vastoin kaikkia logiikan sääntöjä ja muun tuoteperheen tuoksuttomuusideaa se tuoksuu melko voimakkaalle. Se kumminkin auttaa huomattavasti ja suojaa turkkia varsinkin silloin, kun niitä takkuja on. Takkuvaihettaan elävällä koiralla viikon pesuvälin aikanakin voi tulla takku poikineen, ja jos pesuväli venyy pariin viikkoon, odottaa pesua itku ja hampaiden kiristys. Koira kannattaa ennen pesua kokeilla läpi sormin ja aukoa mahdolliset takut varovasti harjausnesteen/veden/hoitoaineseoksen kanssa, mutta kannattaa asennoitua siihen, että pesu aiheuttaa pari sykeröä lisää.

Kuivaaminen vie turkista ja sen kuivumistahdista riippuen tunnista muutamaan. Nadiran kohdalla aikaa menee se puolestatoista tunnista kahteen ja puoleen, riippuu hiukan siitä, näenkö vaivaa ja röönaan myös jalat ihan kuiviksi. taivekohtia ei kannata jättää märiksi, mutta esimerkiksi tassukarvat kuivuvat hyvin hitaasti vaikka miten föönaisi, joten niiden jättäminen kosteiksi ja harjaaminen uudelleen läpi seuraavana päivänä ei tapa ketään, kunhan et jätä tassuja niin märiksi, että iho hautuu ja muistat tosiaankin harjata alueet läpi seuraavana päivänä harjausnesteen kera.

Likaista turkkia ei kannata harjailla ihan hirveästi, mutta olen katsonut ihan toimivaksi tavaksi harjata koira läpi joka päivä kertaalleen harjalla. Näin löydän mahdolliset takunalut heti ja voin avata ne. Jotkut pitävät tätä turkin julmana pahoinpitelynä, mutta minä mieluummin käytän nestettä apuna ja harjaan takut pois vielä niiden ollessa pieniä kuin odotan pesuun asti. Pesuvälin tulisi sitäpaitsi olla niin lyhyt, ettei turkki ehdi uskomattoman sottaiseksi, pölyiseksi ja rasvaiseksi siinä ajassa. Harjatessa on tärkeää, ettei turkkia revi ja että jos takku löytyy, se setvitääm varovasti ja mieluiten käyttäen vettä/hoitoaineseosta/harjausnestettä apuna. Tämä vähentää karvojen katkeilua.

Afgaanin turkinhoitoon kuuluvat siis nyppiminen tarvittaessa, peseminen, föönaaminen ja harjaus. Pesu vie pyyhettyminen mukaanluettuna meillä n. 4,5 tuntia (itse peseminen 30-40 min, pyyhettyminen n. 2 tuntia, kuivaus n. 2 tuntia), ja se tapahtuu kerran viikossa. Tämän lisäksi harjaan koiran päivittäin läpi. Tämä vie yleensä 15-20 minuuttia. Turkinhoitoa varten tarvitaan 4 ainetta, joista 3 käytetään pesun yhteydessä ja yhtä kuivatessa + muina päivinä harjatessa. Ei avaruusfysiikkaa? Ei uskomattoman aikaaviepää? No ei todellakaan. Siinä se menee rutiinilla, aikaa jää paljon muuhunkin eikä harja pääse kasvamaan käteen kiinni. Hyvillä aineilla haastavampikin turkki pysyy mahdollisena hoitaa.

Turkinhoito vaatii omistautumista ja sitä, että jaksaa pitää yllä säännöllisen rytmin. Tällä tavoin se on suht helppoa hommaa eikä aiheuta harmaita hiuksia sen enempää koiralle kuin omistajallekaan. Mikäli pesuväli on kuukauden tai yli, koiraa ei harjata ja se on yltä päältä takuissa aina, kun aletaan pesemään, menee turkin selvittelyyn kevyesti tunteja ja taas tunteja ja se on epämukavaa ja raskasta sekä koiralle että omistajalle. Myös väärät aineet hankaloittavat turkinhoita. Itse olen John Paul-tuotemerkkiin tyytyväinen. Valitsin sen alun perin, koska sitä ei ole testattu eläimillä, ja se osoittautui käytössä erinomaiseksi. Pienet pakkauskoot harmittavat, mutta ei kaikkea voi saada.

Toivoakseni lievensin tällä kertomuksellani edes hivenen sitä myyttisyyden verhoa, joka leijuu afgaanin turkinhoidon yläpuolella. Se ei ole mahdotonta eikä uskomattoman aikaaviepää, jos toteuttaa turkinhoidossa mainitsemiani kolmea sääntöä; säännöllisyys, hyvät aineet ja laadukkaat välineet.

Välineiden laadukkuus ei muuten aina ole synonyymi kalleudelle. Parhaat mahdolliset karstani (villakoirille, plus tassukarvoihin Nadille) ovat halpa puuvartinen karsta jostain “eurolla kaksi”-laarista ja ilmaiseksi arpajaisvoittona saatu. Nadiran harjoihin onkin sitten mennyt enemmän; sillä on KW pehmeä ja kova harja, sekä normaali villakoirakampa, jolla turkki käydään harjaamisen jälkeen läpi ja jonka avulla auotaan takkuja. Ei siis uskomatonta määrää välineitä; kaksi harjaa, kampa ja karsta.

Säännöllinen uhrautuminen turkinhoidolle ja tuloksena on upea, hyväntuoksuinen, tyytyväinen afgaani. Tai no, ainakin upea ja hyväntuoksuinen.