Vuorossa melkoinen sekametelipäivitys, joka toivottavasti päivittelee kuulumisemme edes jotenkuten ymmärrettävästi.
Sain taas muutaman päivän sijaisuuden, tarkemmin määriteltynä maanantaista keskiviikkon, ja Aaro jäi äitienpäivänä porukoille hoitoon. En uskaltanut jättää sitä ja Nadia samaan taloon Nadin juoksuillessa. Yhdeksän tuntia yksin olisi vähän liian riskialtista, on sitä ennenkin koiraportin läpi astuttu… elämä ilman Aarosta on aina kovin hiljaista ja neuroosiafropalloa on kova ikävä. Aaro oli myös ikävöinyt kovasti kotiin ja itkenyt ikkunoiden äärellä aina kuullessaan koirien haukkumista tai auton ääniä. Niinpä päätin tänään hakea pojan kotiin torstaiksi, kun olen kumminkin kotona koko päivän, ja perjantaina poika pääsee sitten takaisin vanhemmille. Koirat olivat aivan innoissaan nähdessään toisensa parin päivän tauon jälkeen ja Nadi juhlisti jällennäkemistä kusemalla sänkyyn.
Kiitos tästä, BITCH.
Karemin ärsyttävä äijälykin loppui heti Aaron palattua. Jännä, miten yhden jäsenen puuttuminen vaikuttaa koko laumapsykologiaan. Nyt kun lauman vanhin ja muiden pomo oli poissa, Karem otti hyvin nopeasti Aaron roolin. Se merkkaili lenkillä paljon ja kuopi maata. Minua kohtaan sen käytös ei tietenkään muuttunut, mutta se oli yleisesti ottaen paljon terävämpi aina ulkona liikkuessamme. Aaron palattua se jätti kuopimisen saman tien eikä enää merkkaile. Jollain tapaa poika vaikuttaa jopa rennommalta; nyt se voi taas olla omalla tutulla paikallaan lauman pohjalla eikä tarvitse huolehtia lauman ainoan nartun puolustamisesta.
Vaikka ikävöinkin Aaroa aina pojan ollessa hoidossa, lenkit sujuvat helpommin kahden koiran kanssa. Pakkohan se on myöntää. Kolmenkin kanssa mennään nätisti, mutta kahden kanssa jokaiselle hihnalle riittää oma käsi. Nadin ja Karemin kanssa tulikin kierreltyä perinteisiä metsälenkkejä tavallista rennompana ja ympäristöön keskittyneempänä ja yhtenä iltana satuin todistamaan mielenkiintoista tapahtumaa.
Kello oli kenties lähempänä yhtätoista illalla ja pururadan viereltä metsästä kuului varisten raakkumista. Takametsä on asutuksen läheisyydestä huolimatta melko tiheää ja jopa soista paikoin, ja kuusikosta kuulee välillä korppienkin raakkumista. Oletin pääseväni todistamaan jonkinlaista varislintujen välienselvittelyä, sillä äänestä päätellen paikalla oli koko metsänpahasen varispopulaatio.
Nadin pysähtyessä asioilleen katsahdin raakkumisen suuntaan ja siellä vilahti valkea hännänpää. En ole nähnyt kettua aikoihin muualta kuin auton ikkunan läpi ja olin bongauksestani perin iloinen. Vielä iloisempi olin, kun bongailu ei edes jäänyt siihen hännänpäähän; liekö syynä juoksuinen narttu, mutta edettyämme parisenkymmentä metriä huomasin ketun tuijottavan vajaan kuudenkymmenen metrin päästä suoraan kohti. Se vilahti piiloon hetken perästä ja ilmaantui sitten esille lähempää, vajaan kymmenen metrin päähän. On sanoinkuvaamaton tunne tuijottaa villiä koiraeläintä silmiin niin läheltä ilman verkkoa välillä, ja kun aloitekin vielä tuli ketulta itseltään. Varmaan muutaman minuutin me siinä toljotimme toisiamme, kunnes kettu palasi takaisin ryteikköön. Hämmentävää kyllä, Nadi ja Karem eivät tainneet huomata mitään. Karem oli liian keskittynyt kauempana raakkuviin variksiin ja Nadiran mielenkiinto oli oman ahterinsa pesemisessä. Se kun ei millään riitä, että sitä persettä puhdistaa kotona vaan se on puhdistettava myös lenkillä. Useaan otteeseen.
Diiva.
Myöhemmin lenkillä selvisi sekin, miksi kettu oli näin lähellä asutusta; lähimetsä on luvattoman piukassa rusakoita ja päätellen karvatupoista kettu oli käynyt saalistamassa itselleen iltapalaa. Kun siinä sitten kesken illallisen ohitse viilettää blondi juoksuinen venäläisbööna, eittämättä moinen herättää boheemin luonnonlapsen huomion. Valitettavasti se nyt vaan raahasi mukanaan raidallista, kummallisen näköistä kaveriaan ja jotain kahdella jalalla kävelevää, puoliksi neonvihreää ja puoliksi mustaa friikkiä hihnan päässä. Siihen se tapaaminen sitten jäi.
Jotta tässä postauksessa ei olisi mitään yhtenäistä teemaa, muutetaan aihetta vielä kerran. Olemme ottaneet tavaksi hölkätä aina illalla kilometrin tai pari nyt, kun jalkani alkaa olla käyttökunnossa. Ilokseni olen huomannut, että kaikista koirista juuri Aaro tuntuu nauttivat juoksemisesta eniten. Se tipsuttaa nätisti vieressä väsymättä, ja moinen alkaa näkyä. Paremman jalan reidessä tuntuu jo selvä reisilihaksen kulma ja toisessakin jalalla alkaa oikeasti olla lihasta luun sijaan. Selkä on paremmassa kunnossa ja suoristunut taas hiukan ja mieliala on ollut pitkään hyvä. Tämä aiheuttaa akuutteja leveitä hymyjä aina silloin tällöin. Pienen afropojan elämän alku oli hyvin hankala eikä taipumus huonohermoisuuteen auttanut, mutta pitkälle ollaan päästy.
Lisäksi oli jotenkin hellyyttävää huomata, että vaikka Aaro on kotona suurimman osan ajan omalla puolellaan koiraporttia ja Nadi ja Karem taas omalla puolellaan, Aaro on onnellinen juuri täällä. Tuskinpa se muuten kotiin ikävöisi. Kehtaan jopa väittää, että tuo oma tila on rauhoittanut Aaroa ja parantanut sen suhdetta muihin koiriin. Kaikki ollaan selvästi samaa laumaa, mutta Aaro voi luottaa siihen ettei nuoripari edes leikkiessään pääse vahingossa liiskaamaan sitä. Leikkihetkinä seisoin koiraportilla ja pystyn leikkimään kaikkien kolmen kanssa samaan aikaan, joten sikälikään omgelmaa ei ole.
Öisin Aaro nukkuu täällä Karemin ja minun kanssani ja Nadi taas menee yleensä vapaaehtoisesti eteiseen, kaivaa maton pois altaa ja asettuu kovalle lattialle. Neidillä on joku fiksaatio koviin makuualustoihin.
Ensi lauantaina on kasvattitapaaminen Marikan luona ja menemme Karemin ja Nadin kanssa seuraksi. Luvassa on tolkuttoman paljon kivaa ohjelmaa ja kaikeksi hyväksi, paikalla on virallinen mittamieskaksikko! Karem saa siis viimein virallisen mittaustuloksen ja pääsee viimeinkin virallisesti kisaamaan.
Vapise kisamaailma.
Kyllä, ei taaskaan yhtään kuvia. Parannan tapani ensi kerraksi.










