Varisparvi.net | Koirat

SKL:n uusi jalostustrategia. Juuri se. Suuri paha, rotupiireissä paljon puhetta aiheuttanut ja kiistelty jalostustrategia.

Rotujärjestöt valittavat, ettei heille olla antamassa tarpeeksi aikaa. Valitetaan, että jalostuksesta tulee hankalampaa. Valitetaan siitä, että kyse on vain Suomesta eikä muista maista. Valitetaan, nitistään ja kitistään.

Mihin rotujärjestöt haluavat aikaa? On aivan sama, otetaanko uusi strategia käyttöön NYT vai viiden vuoden päästä, edessä ovat silti samat ongelmat. Monet tähän mennessä arvokkaista jalostusyksilöistä ovatkin äkkiä hyödyttömiä. Monen kasvattajan kymmenienkin vuosien työ voi valua hukkaan, jos heillä ei ole koiria vastaamaan uuden strategian vaatimuksia. Sairaimmat ja äärimmäisyyksiin vedetyt rodut saattavat olla sen tilanteen edessä, että oman rodun jalostukseen kelpaava geenipooli on äkkiä niin kapoinen, että ilman jonkun muun rodun sekoittamista mukaan ollaan sukupuuton edessä. Rodun homogeenisyys katoaa ja yksilöt eroavat toisistaan. Ollaan alkupisteessä; kenen koira on se, johon pyritään? Minkä perusteella jaetaan sertit nyt?

Nämä ongelmat on pakko kohdata jossakin vaiheessa. Totuus on kuitenkin, että jalostus on monen rodun kohdalla mennyt liian pitkälle. Sukusiitosprosentit, perinnölliset taudit ja luonneongelmat lisääntyvät, kasaantuvat ja lopulta syövät rodun sisältä päin kelvottomaksi. Mikään ei riitä perusteluksi sille, että tämänkaltainen jalostus sallitaan vielä siirtymäajaksi. Jokainen odotuksen vuosi tarkoittaa pentueen pentueen perään sairaita, ylijalostettuja koiria, joiden rakenne altistaa ne vakaville, kivuliaillekin ongelmille. Lisäajan antaminen on kuin hyväksyisi orjuuttamisen siihen asti, kun orjuuttajat itse päättävät pärjäävänsä ilman orjiaan.

Olisiko strategiasta sitten tullut keskustella rotujärjestöjen kanssa jo alunperin? Olisi. Olisi ehdottomasti. Esittäisin kuitenkin mielelläni kysymyksen niille ihmisille, jotka aikaa vaativat; mitä te sitten tekisitte eri tavalla? Mitä tällä annetulla ajalla tehtäisiin? Kuluisiko se taas perisuomalaiseen sormien pyörittelyyn, jahkailuun ja voivotteluun? Vaadittaisiinko muutaman vuoden päästä taas lisää aikaa?

Miksi on niin vaikeaa toimia NYT? Me emme ole tekemisissä esineiden ja kauniiden koristeiden kanssa. Koira on elävä olento ja sellaisena sitä tulisi myös kohdella. Ei ole olemassa tarpeeksi painavaa syytä sille, miksi sairasta jalostusta tulisi jatkaa päivääkään kauempaa.

Suomi on täynnä myös asiallisia, hyviä kasvattajia. Jopa äärimmilleen vietyjen rotujen joukossa heitä on ja he tekevät kaikkensa tuottaakseen mahdollisimman terveitä, onnellisia ja luonteeltaan tasapainoisia koiria. Heidänlaisiaan kasvattajia Suomi kaipaa enemmän. En usko, että yhdellekään tällaiselle kasvattajalle uusi strategia on millään tavalla ylitsepääsemättömän vaikea.

Minä toivon sydämeni pohjasta, että koiraihmiset ovat valmiit ottamaan haasteen vastaan ja toiminaan NYT. Jos vaikean tien päässä odottaa entistä terveempi rotu, eikö se ole sen arvoista?

Aaro teki paluun kisakentille 27.7 Kellahden match showssa ja tuloksena oli loistavaa esiintymistä, hyvin käsiteltävä koira (paitsi ihan lopussa kun päästiin nartun perään juoksemaan) ja punainen nauha. Tästä riemastuneena ilmoitin Aaron Tampereen ryhmänäyttelyyn 5.9, ja tarkoituksena olisi mennä vielä Hämeenlinnaan 10.10 erään tuttavan kyydillä. Myös Seinäjoelle suunnittelin lähtöä, mutta se peruuntunee ikävien uutisten vuoksi…

Miten se onkaan niin, että kun on ajatellut kaiken olevan viimeinkin hyvin, niin jonkun asian on pakko mennä rytinällä ja kunnolla pieleen? Aaron jalkojen suhteen elämä on mennyt erinomaisen hyvin; hieronta ja Cartivet ovat auttaneet ja koko kesän poika on ollut kuin toinen koira. Nyt sitten huomasin tavanomaista iltahierontaa suorittaessani patin oikealla puolella kaulaa. Koska se ilmaantui pari viikkoa rabiesrokotuksen jälkeen, pelkäsin heti sarkoomaa. Lääkärissä tänään Aaron diagnoosi oli kurja; kyseessä on ihokasvain, hieman lihakseen kiinnittynyt sellainen, ja poisto on edessä. Toivon totitesti, ettei kyse ole sarkoomasta, vaan aivan tavallisesta, pienestä ihokasvaimesta.

Aarolle ei olisi suonut lisää leikkauksia… se on saanut kestää paljon kipua ja toipumista 3 vuoden elämänsä aikana ja on aina jaksanut olla ystävällinen. Niin se taitaa mennä, että maailma on kaikista kuljin paikka niille harvoille, joilla on aivan aidosti ja puhtaasti hyvä sydän.

Toivottavasti kasvain ei kasva yhtään tuosta enempää ja se saadaan leikkauksessa poistettua kokonaan.

Aaronen taannoisen trimmauksen jälkeen tutussa kesälookissa.

Aaronen lenkin jälkeen. Toinen etujalka unohtui polun varteen.

Aaron hieronnat alkoivat 17.5 ja niitä on ollut nyt kaksi, viimeisin about viikko sitten.

Ensimmäinen hierontakerta alkoi Aaron liikkumisen ja kunnon arvioimisella. Kuten olin itsekin jo huomannut, Aaro on hyvin toispuolinen ja oikean takajalan lihakset erityisesti reidestä olivat olemattomat. Myös selän lihaksistossa oli toivomisen varaa. Aaro on jo pidempään levittänyt oikeaa jalkaa ja kaikista yrityksistäni sekä vapaasta juoksuttamisesta ja runsaasta lenkeilystä huolimatta ongelma ei näyttänyt paranevan. Hierojalta saimme kuitenkin tukon erinomaisia vinkkejä. Aaro sai oman kunto-ohjelmansa, minä sain ohjeet Aaron hieromiseen ja venyttelyyn ja lisäksi hieroja suositteli lisäämään nivelapuaineita Aaron ruokaan. Kävin seuraavana päivänä ostamassa Cartivetiä ja sitä Aaro onkin popsinut sitten siitä asti puolikkaan tabun päivässä.

Aaron normaaliin päivään (luonnollisesti siis Karemin päivään myös) kuuluu lyhyt n. 15 min lenkki aamulla ennen töihinmenoani, 30-40 minuutin lenkki kotiin tullessani, johon sisältyvät lihaskuntoharjoitukset (mäkitreeni tai istu-seiso-istu), ruokailu + Cartivet, illalla päivästä ja jaksamisesta riippuen n. 15-40 min lenkki sekä venytykset, koukistukset ja lyhyt hartiahieronta. Kaksi päivää viikossa pidetään lepopäivä, jolloin Aaro saa vain hierontaa ja venytyksiä+koukistuksia.

Mäkitreeni aiheutti aluksi Aarolle ontumista ja jäykistelyä, mutta hyvin pian tilanne parani. Tilanne parani yllättäen myös muualla kuin liikkeissä; Aaron luonne muuttui. Iloinen ja ihmisystävällinen se on ollut aina, mutta kärsinyt huonoista hermoista, aggressiosta toisia koiria kohtaan sekä ajoittaisesta melankoliasta ja kärttyisyydestä. Hoito-ohjelman ja Cartivetin aloittamisen jälkeen Aaro muuttui äkisti paljon vapautuneemmaksi. Karem, joka on tähän asti ollut lähinnä se “ihan siedettävä” jätkä, on äkkiä Aaron paras kaveri. Nykyisellään aamut alkavat sillä, että Aaro herättää unisen Karemin leikkimään eikä rähinästä ole enää tietoakaan. Aaron olemus on muuttunut itsevarmemmaksi ja sen on myös helpompi kohdata ennen niin pelottavia asioita. Ruokahalussa tapahtui selvä muutos jo ensimmäisinä päivinä.

Uskoin kyllä hieronnan auttavan, mutta en ikinä olisi ajatellut Aaron elämän muuttuvan kokonaan. Edellisellä hierontakerralla hieroja kehui saavutuksiamme ja sanoi, että ottaen huomioon vaivan vakavuuden ja pitkän sairasajan olemme kehittyneet valtavasti. Selkään ja oikeaan takajalkaan on kehittynyt lihaksistoa ja liikkeet sekä yleiskuva ovat tasapainottuneet. Oikea jalka on vielä selkeästi heikompi ja selkä edelleen hieman käyrä, mutta muutos alkutilanteeseen on suuri. Niin suuri, että jaksan uskoa jopa selän suoristumiseen! Seuraava hieronta onkin vasta elokuun paikkeilla. Silloin kartoitetaan kehitystä ja mietitään jatkoa. Cartivet jää Aarolle elinikäiseksi lisäksi ainakin näillä näkymin ja oletettavasti kuntoharjoituksetkin pidetään mukana. Olemme myös harjoitelleen ahkerasti hölkkäämistä yhtenä porukkana ja jahka itse parannun täysin kesäflunssastani, niin otamme tavaksi mennä ainakin kolme kertaa viikossa n. puolen tunnin hölkälle.

Kaiken kaikkiaan oli erinomainen päätös hankkia Aarolle hieroja. Muutos on ollut aivan valtava. Kaikista parasta on nähdä, miten Aaro nauttii nyt elämästään vapaampana ja ilman kipuja ja on ystävystynyt viimein Kareminkin kanssa kunnolla.

Harvinaisen hyvä biisi, josta tulee ainakin asianomaiselle aina kovin kesäinen olo.

Säiden lämmettyä olen käynyt entistä enemmän ja pidemmillä lenkeillä poikien kanssa. Olemme ottaneet tavaksi mennä seisoskelemaan paikallisen K-Supermarketin pihalle, jotta pojat tottuisivat kunnolla ihmisvilinään. Tietystikään täällä 6000 ihmisen pikkukunnassa ei kovinkaan kummoista ihmisvilinää saa aikaiseksi, mutta kuusi samanaikaisesti liikkuvaa autoa on jo ihan hyvä yritys.

Vaelluksiemme aikana satuin löytämään ihan tästä lähettyviltämme ison ruohokentän, jossa ei ole kieltoja eikä se näytä edes kuuluvan kellekään. Voisin kesällä mennä treenailemaan siihen koirien kanssa tottelevaisuutta. Ainoa ongelma onkin lähialueen porhoasutus. Nämä lienevät varustaneet kalliit parvekkeensa FBI:ltä ostetuilla seurantalaitteistoilla ja kuka tahansa koiran kanssa kulkeva saa heti huomion osakseen.

ILMOITUS KAIKILLE! EN AIO SIIVOTA KOIRANPASKAA OJASTA TAI JOUTOMAALTA ENNEN KUIN SPURGUT SIIVOAVAT OMAT JÖTÖKSENSÄ KÄVELYKATUJEN REUNOILTA JA DESINFIOIVAT ASFALTIN!

Ette arvaakaan, kuinka jurppii kulkea rauhassa koirien kanssa ja nauttia lämpöisestä säästä, kun lähitalon salainen agentti ryntää sormi ojossa osoittelemaan ojaan jäänyttä koirankikkaretta. Herra on hyvä ja noukkii sen sieltä itse, mikäli tuntee tarpeekseen möyriä ojassa. Minä siivoan koiranjätökset silloin, jos vahinko sattuu sopimattomaan paikkaan, esimerkiksi yleiselle ruohoalueelle tai ihan tien poskeen.

Pihani on edelleen musta kuin yö lukuunottamatta kolmea sitkeää ruohoa pihan oikeassa laidassa. Pitänee myöntää tappionsa ja ostaa sitä multaa ja ruohonsiemeniä. Koirilla ei tosin ole ollut valtavaa tarvettakaan olla ulkona, sillä käymme lenkillä sen verran usein. Sisätiloissa pojat lötjöttävät omilla paikoillaan, leikkivät vinkuleluilla tai härnäävät toisiaan. Viime aikoina on tosin alettu leikkiä keskenäänkin. Joudun vielä pitämään kiinni jottei Karem ihan riehaannu, mutta hyvin se sujuu.

Koulua on jäljellä kaksi päivää (ja lukuisia rästissä olevia tehtäviä). Sitten onkin ensimmäinen vuosi takana ja enää neljä edessä. Neljä. Piru vie.

Koiranpennun ollessa tuloillaan sitä aina miettii entistäkin enemmän kasvatuksellisia kysymyksiä. Tulinpa sitten samalla törmänneeksi asiaan, jonka monet neuvoja antavat, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, tuntuvat unohtavan.

Otetaan esimerkiksi susien kanssa kasvanut ihminen. Hän omaksuu susien tavat eikä hänellä ole hajuakaan siitä, että ihmisen kuuluu hädän iskiessä käydä posliiniastialla, pestä kätensä ennen ruokailua tai syödä veistä ja haarukkaa. Hän ei ymmärrä hymyä ystävällisenä eleenä eikä keskisormen nostaminen saa häntä suuttumaan. Kaikki, mitä me pidämme ihmiselle normaalina, on hänelle vierasta.

Koiran tapauksessa on samoin. Koirat, jotka kasvavat ja elävät elämänsä yksin eivät opi sosiaalista kanssakäymistä eivätkä sen sääntöjä. Joitakin eleitä ne osaavat vaistonvaraisesti, mutta esimerkiksi laumahierarkian kiemurat menevät yli niiden ymmärryksen. Ne ovat koiria, jotka eivät ymmärrä koiraa.

Tämä ei voi tarkoittaa kuin sitä, että moni tuoreelle koiranomistajalle annettu neuvo pohjaa tosiasiassa ihmisen omaan kulttuuriin eikä koiran kulttuuriin. Tämä vie niiltä tehon. Yksi tällaisista neuvoista on “johtajakoira syö aina ensin”. Sillä kannustetaan ihmisväestöä ruokailemaan ennen koiraa, jotta se oppii paikkansa. Toinen on “johtajakoira kulkee aina ensin ovesta”, jolla tietysti yritetään myös pönkittää ihmisen asemaa laumanjohtajana. Entä, jos kukaan ei ole opettanut koiralle, että tämä on osa johtajuutta? Oletetaanko sen vaistonvaraisesti tietävän, että tekemällä noin ihminen tarkoittaa olevansa johtajani?

Olen miettinyt tätä lähinnä omien koirieni suhteen. Meillä on aina syöty vähän niin ja näin, mutta ongelmia ei ole ollut. Ovestakin on menty vähän niin ja näin, tosin Sunny osasi kohteliaasti odottaa koska se opetettiin siihen. Niinpä tulin miettineeksi, onko suuri osa tätä tehokasta johtajuuden korostamista tosiasiassa turhaa? Jos ei ole, niin millä perusteella koira sen ymmärtää? Vaistonvaraisesti kenties, vaiko pentulaatikon tapahtumia muistellen?

Mielenkiintoisia otuksia nuo koirat.

Karem ja Aaro ovat jo pitkään tulleet toimeen jotakuinkin kelvollisesti sisätiloissa, mutta ulkona vähänkin suuremmassa pihassa Aaro ei ole sietänyt Karemin juoksemista ollenkaan. Yleensä olemme ulkoilleet niin, että jompi kumpi telmii hihnassa ja toinen on vapaana. Tiedän,  järjestely ei ole paras mahdollinen mutta toimeen on tultu. No, tänään kumminkin velvollisuus kutsui minua juhlimaan sukulaisen ja hänen puolisonsa valmistumista ja pyysin nuorempaa pikkuveljeäni ja hänen tyttöystäväänsä katsomaan koirien perään. En muistanut tähdentää, ettei poikia saa vanhempien isoon ihaan päästää irti samaan aikaan. Niinpä veli oli ulos mennessä päästänyt kummankin vapaana kirmaamaan.

Ja hyvä, että päästi. Pientä kärhämää oli kuulemma ilmassa ja Aarolta oli pari kertaa mennyt hermot, mutta loppujen lopuksi kaikki oli mennyt hyvin. Karem ei jyrännyt Aaron ylitse eikä Aaro verenhimoisesti käyttänyt jokaista mahdollisuutta voidakseen kurmoottaa Karemia. Pienellä harjoittelulla pojat toivottavasti voivat kirmata jatkossakin ulkona yhdessä. Tätä ei olisi tullut todettua, jos nuorempi pikkuveli olisi ollut korvat auki kahvipöydässä ja kuullut, ettei niitä saa juoksuttaa keskenään. Tai ehkä hän olikin, mutta huomasi ettei minusta ole tällaista testiä tekemään. Kaikkien kunnon äitien tapaan en suostu uskomaan, etteivät rakkaat poikani loukkaa itseään, vaikka miten olisivat aikuisia. Kiitokset siis pikkuveljelle. Nyt ehkä minäkin uskallan jo ottaa riskin.

Yhdessä juokseminen on tärkeää kahdestakin syystä. Toinen on tietenkin, että koiralle parasta seuraa on toinen koira. Vertaisseura tekee hyvää niin sosiaalisten taitojen kartuttamisessa kuin ihan kulttuurimielessäkin. Toinen syy voittaa viimeisetkin yhteiseloa häiritsevät tekijät on tällä hetkellä about 400g punaista villaa.

Siinä makaa Jewel, tuttavallisemmin Helmi, joka muuttaa vanhemmille kesäkuun alussa. Kuten terävimmät päättelevät jo nimestä, kyseessä on narttu. Punainen kääpiövillakoiranarttu. Tällä hetkellä neiti on kahta veljeään huomattavasti vaaleampi ja hänet on helppo spotata kuvastakin. Odotan kovasti vappua, jolloin tuurilla pääsen mukaan kurkkaamaan kaveria. Pennut lienevät silloin melko lailla tasan 3 viikkoa.

Trimmasin Aaron tuossa lauantaina ja leikkasin taas tutun ja turvallisen modernin. Olisin laittanut vähän kuvasaastetta pojista, jos minulla olisi toimiva kamera. Kameran muistikortti vain syystä tai toisesta rönttöilee ja kuvat jäävät toiseen kertaan.

Syntymäpäivätkin ehtivät vilahtaa ohitse ja vieraat saivat koirat jälleen vallan mahdottomalle tuulelle. Aaro ei edelleenkään oikein kykene hallitsemaan stressiään, joten ajattelin viedä sen lääkärille ja pyytää tutkimaan, onko jaloissa merkkiä kivusta. Kipulääkkeet, hieronta (otin yhteyttä Raumalaiseen hierojaan joka tekee kotikäyntejä) ja yhä vain jatkuva rauhallisen elämän harjoitusohjelma ehkä auttavat Aaroa hyväksymään Karemin ja mahdollisen tulevan uuden perheenjäsenen. Tästä ei vielä sen enempää, seuraavassa postauksessa sitten. Kyseessä ei kuitenkaan ole omaan talouteeni muuttava kaveri. Hinku olisi edelleen kova, kuten aiemmin jo sanoinkin, mutta pitää huomioida elämän realiteetit.

Säät ovat tämän viikon (hurjat kaksi päivää) suosineet ja olemmekin poikien kanssa ulkoilleet pidempiä lenkkejä. Ne alkavat sujua jo suht mukavasti ja vetämättä, vaikka varsinkin alkulenkillä virtaa vielä riittääkin. Pojistakin on kivaa, kun ei tarvitse pukea päälle talvimantteleita ja maa on vaihteeksi kuivaa. Omallepihalle ei vaan pääse leikkimään ja se poikia vähän harmittaa. Pihaparka on talven jäljiltä pelkkää lietevelliä. Toivottavasti se toipuu. Vanhempien luona on kuitenkin lääniä juosta. Kuonokoppien hankkiminen ei ole vielä onnistunut, mutta tarkoitus olisi hankkia ne nopeasti. Ilman kuonokoppia on turha edes yrittää juosta ulkona samaan aikaan. Menee heti tappelunpoikaseksi. Ehkä niiden avulla pojat saa kuitenkin totutettua siihen, että ulkona voidaan touhuta samaan aikaan ja leikkiä erikseen.

Ja kyllähän ne kovasti haluaisivat ulkona juosta yhdessä. Sääli vaan, ettei se ole tähän mennessä oikein onnistunut, kun Aaro on niin räjähdysherkkä kaveri. Välillä minusta tuntuu, että villakoirat hyväksyvät vain toiset villakoirat. Karem taas on kaikkien kaveri ja kirmaisi mielellään kenen tahansa seurassa. Sisätiloissa poika on onneksi alkanut selvästi rauhoittua ja osaa jo tehdä jotakin muutakin kuin rynniä täysillä seiniä päin ja vaatia taukoamatonta ohjelmaa.

Loppuun pari kuvaa Aaron ja Karemin pentuajoilta. Oi aikoja…

Hyvää kevättä!

Niin se aika rientää ja pian ovat kaikki lumetkin jo toivottavasti poissa. Koirien kanssa on tullut lenkkeiltyä enemmän ja se näkyy valitettavasti laminaatin yhä vain kasvavassa kuramäärässä. Joka askelella tekisi mieli itkeä, kun kivet sukkien alla rahisevat ja hierovat naarmuja lattiaan.

Aaro ja Karem voivat ihan hyvin. Karemilla on takanaan antibioottikuuri harvinaisen sitkeään ja paskamaiseen suolistotulehdukseen, mutta nyt aletaan olla voiton puolella. Lumen alta paljastuvat sontakasatkaan eivät enää houkuta niin kovasti. Ehkä kovapäinen koirapoika viimein tajusi, ettei kannata pistellä kaikkea mahdollista poskeensa.

Temppuilut ovat jääneet vähän vähälle viime aikoina, mutta nyt on taas yritetty kovasti pysyä mukana. Aaro on päässyt hyvään alkuun matkimistempun kanssa ja Karem harjoittelee eteen-käskyä ja kontaktin ottamista.

Viime aikoina onkin juteltu Aaron puolisiskon omistajan, kennel Chanetanin pitäjän, kanssa melko paljon. Giselle on Aaron sisko isän kautta ja hyvä ehdokas oman seuraavan keskarinartun äidiksi. Haluaisin ehdottomasti Andyn linjasta nartun, koska tuore veri tekee kannalle aina hyvää. Kova olisi ollut hinku ottaa narttu jo tästä pentueesta sijoitukseen, mutta se ei taida nykyisessä tilanteessa olla mahdollista. Pitäisi olla enemmän rahnaa ja isompi kämppä. Ainakin enemmän rahnaa. Sopu tunnetusti sijaa antaa. Pidän kuitenkin silmät ja korvat auki ja olen yhteyksissä. Tarkoitus olisi kesällä päästä jonkun näyttelyn yhteydessä tapaamaankin. Odotan tosissani innolla!

Aarosen kolmas syntymäpäivä lähestyy kovaa vauhtia ja Karemkin täytti tuossa 5.1. vuoden. Niin se aika juoksee. On minulla isoja poikia…

… se aika menee. Viimeiset 3 päivää koulussa alkavat tänään kehityspsykan tentillä, jatkuvat huomenna kuviksella ja pianotunnilla ja päättyvän keskiviikkona ärsyttävään ja jo valmiiksi vihaamaani kuppilapäivään. Mikä siinäkin on, että sinne kuppilaan on pakko mennä orjatyövoimaksi yhden päivän ajaksi? En edes käytä koko paikkaa. Vastenmielistä tönöttää siellä yli 8 tuntia. Toivottavasti siellä ei käy yhtäkään asiakasta. Joudun kyllä ilmoittamaan, että lähden sieltä 16.15 autolla, pitää se akka ajatuksesta tai ei. Koirat ovat minulle VÄHÄN tärkeämpi juttu, kuin joku helvetin kuppilaperseily.

Menipä katkeraksi valitukseksi. Mutta pirteämpii aiheisiin; olemme poikien kanssa treenanneen ahkerasti. Aarolle yritän opettaa temppua, jossa se vuoroin hyppää polven yli ja vuoroin ryömii sen ali. Opettaminen on edennyt tavallista hitaammin, koska poika on nykyään niin kikseissä jo temppuilun alkaessa, että ei meinaa pysyä housuissaan. Joka tapauksessa pientä edistystä on havaittavissa. Muutaman yrityksen jälkeen Aaro varmasti äkkää, mistä tosissaan on kyse. Aaron kohdalla tämä hitaus muuten tarkoittaa sitä, ettei se vielä kahden harjoittelukerran jälkeen hallitse temppua edes osittain. Se on siis suhteellista hitautta. Verrokkina Karem, jonka kanssa… no niin.

Karemin kanssa harjoittelemme jalkojen välistä pujottelemista. Viimeistään tässä vaiheessa sitä huomaa, että vinttikoirien kouluttamisen haastavuutta ei olla liioiteltu. Karemin keskittymiskyky on samaa luokkaa, kuin nahkiaisella. Nakki toimii sille hyvänä motivaattorina tasan niin kauan, kuin näköpiiriin ei ilmesty vaikka lelua. Temppua Karem jaksaa yrittää, kunhan sen jakaa mahdollisimman helposti ja nopeasti hallittaviin pieniin osasiin. Mikäli Karem saa liian monta epäonnistumisen kokemusta peräkkäin, se pistää ranttaliksi. Saan siis hyvää harjoitusta ADHD-lapsien kanssa työskentelemiseen. Kunhan motivointi onnistuu ja kouluttaja osaa jakaa haastavankin tempun helppoihin osasiin, niin Karem kyllä oppii.

Mikäli joku haluaa kokeilla opettaa sitä jalkojen välistä pujottelua, niin minä olen ainakin opettanut tempun seuraavasti.

1. Asetu seisomaan niin, että toinen jalka on edempänä toista ja koira mahtuu kävelemään jalkojen välistä toiselle puolelle. Aseta nami niin, että se on jalkojen välissä. Koiran tullessa hakemaan sen, kehu/naksauta ja anna nami.

2. Kun koira on oppinut hakemaan napin kädestä, vedä namia taaemmas koiran tullessa ja yritä houkutella koira kävelemään jalkojen väliin. Kehu/naksauta ja anna nami, jahka se onnistuu.

3. Nyt yritä houkutella koira kävelemään jalkojen välistä toiselle puolelle samalla tavalla, kuin tähänkin asti. Tässä vaiheessa nanna on vielä koko ajan koiran nenän edessä. Kehu/naksauta ja anna nami, kun homma onnistuu.

4. Nyt koira osaa kulkea jalkojen välistä toiselle puolelle. Astu nyt eteenpäin toisella jalalla ja houkuttele koira kävelemään taas jalkojen välistä. Naksauta/kehu ja anna nami. Nyt on tärkeää, että yhdistät kaksi jalkojen välistä kulkemista aina samaan syssyyn. Kummastakin voi palkita erikseen, mutta suorituksien välille ei saa jättää pitkää taukoa. Astu siis ensin, houkuttele koira välistä, palkkaa, astu heti perään uudelleen, houkuttele koira välistä, palkkaa. Nyt voit pitää pidemmän tauon.

5. Vähitellen voit jättää välissä palkkaamisen pois ja houkutella koiran suoraan ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Vasta koko tempun tekemisestä saa syödä namin. Voit myös kokeilla, missä vaiheessa pelkkä kädellä ohjastaminen riittää, eli missä vaiheessa voit jättää nannan pois ohjaavasta kädestäsi. Harjoitelkaa, kunnes koira tottelee pelkkää käsimerkki+ohjesanaa ja pujottelee sujuvasti ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Kun tämä sujuu, koira käytännössä jo osaa tempun. Nyt haasteellisinta on lisätä pujottelun määrää. Nanna ei tulekaan enää kahdesta vaan kolmesta, viidestä, seitsemästä pujottelusta. Lopulta voit kävellä eteenpäin laskematta askelia ja palkita koiran vasta, kun temppu on tehty.

On yksilöllistä, miten kauan tempun opettelu tarvitsee toistoja. Voit myös halutessasi jättää vaiheita pois tai toteuttaa ne vähän eri tavalla. Älä kuitenkaan vaadi liian isoja harppauksia kerralla, tai epäonnistuessaan koira (ja mahdollisesti ohjastaja) turhautuu. Pyri näkemään omasta koirastasi, koska se osaa yhden vaiheen. Kun vaihe menee helposti, mutta ei ole vielä rutinisoitunut, on paras aika alkaa vaatimaan lisää. Liian nopeasti eteneminen, kuten jo mainittiin, turhauttaa ja liian hidas eteneminen taas rutinoittaa. Mikäli koira tottuu saamaan nannan yhdestä pujottautumisesta, niin se alkaa odottaa sitä nannaansa ja sujuvan pujottautumisen opiskelu hidastuu.

Jahka saan kamerani toimimaan, laitan videota siitä, miltä “valmis tuotos” näyttää. Harjoittelemisen iloa!

Niin se syksykin siinä meni. Tänä vuonna kylmä saapui aika yllättäen ja tätä menoa on pian ihan kunnon talvi. Olisikin! Minä en oikeastaan pidä näistä siirtymävaiheista ihan loppukevättä lukuunottamatta. Kaikelaiset loskapaskakelit voisi ilmanhaltia jättää taikomatta.

Talven tulo sai minut ajattelemaan, että pian sitä on taas joulukin. Pitää alkaa miettiä joululahjoja. Paljon on muuttunut viime vuodesta. Yksi on joukosta poissa ja yksi uusi on liittynyt muonavahvistukseksi. Viime joulu jäi Sunnyn viimeiseksi ja tänä vuonna kuusenvartijan haastava rooli siirtyy Aarolle. Karemia siis tuskin päästetään olohuoneeseen koko joulun aikana.

Sunnya ei olla vielä haudattu, koska hautakivi loistaa poissaolollaan, mutta uurna on hyllynreunuksella odottamassa. Vieläkin kotiin mennessä puoliksi aina odotan, että Sunny tulisi vastaan. Tuntuu hassulta, että jokin, minkä kaikki liikkeet osasi jo melkein ennustaa ja joka oli niin tuttu, että sen saattaa vieläkin kuvitella selkeästi mieleensa ydintuhohengitystä myöden, on poissa. Iltaisin ja kotiin mennessä ikävä onkin vielä kova, mutta se tuskin helpottaa koskaan. Ikävä, siis. Enkä minä toivokaan sen helpottavan. Sitä paitsi tietynlainen ikävä ei enää tunnu pahalta. Siitä tulee sellaista kaunista ikävää.

Pirteämpiin aiheisiin. Aaro ja Karem ovat jo aika hyviä kavereita, elleivät jopa ihan ystäviä. Tänään aamulla Aaro halusi välttämättä viereeni nukkumaan ja koska Karem nukkui siinä jo, aina yhtä huomaavainen Aaro tuli nukkumaan puoliksi Karemin päälle. Sellaista ihmettä, että Aaro tulisi vapaaehtoisesti Karemin viereen ja vielä lepäisi siinä murisematta, ei olekaan ennen tapahtunut. Leikkiäkin osataan jo vähän paremmin, kuin alkuvaiheessa. Karem saa jo ajoittain vähän läpsiä tassulla tai ottaa painiotteita eikä siitä olla heti vetämässä turpiin. Oma stressitaso on laskenut huomattavasti ja koiratkin voivat sen takia paremmin, kun ei koko ajan tarvitse kiukkuisena torua niitä ja vahtia ihan joka askelta. Elämä alkaa siis taas rutinisoitua kahden koiran kanssa ja minä pidän rutiineista.

Mikäli minulle parin vuoden sisällä tulee se palava halu ostaa poikien seuraksi narttu, niin muistuttakaa minua siitä, miten hirveää Karemin ja Aaron kanssa oli alkuaikoina. Eiköhän se tao päähäni järkeä.