Varisparvi.net | Koirat

Kuva on viime vuoden syyskuun 25.päivä. Olisipa tänäkin vuonna pitkä kesä, mieluiten myös lämmin. Viime päivinä pakkanen on kivunnut -20 pakkasasteen paremmalle puolelle joka päivä eivätkä edes koirat viihdy ulkona. Olemme korvanneet lenkit riehumisella pihassa ja se onkin maittanut hihnailua paremmin. Siinä saa juosta ja tulee edes vähän lämpimämpi. Karem on melkoinen näky kaikissa talvivarusteissaan ja Aarokin on saanut niskaansa toppahaalarinsa. Sen kanssa eivät polvet jäykisty niin hirmuisesti ja hyvin maittaa ulkoilu.

Yllä oleva kuva on muuten Marikan napsaisema; siltä ajalta kun Karppa ja Nadi olivat hoidossa kasvattajakurssini ajan.

Petsiessä pyörii keskustelu, jossa mietitään, mihin rotuun haksahtaisi, jos ei saisi ottaa niitä rotuja, joita itsellä jo on. Huomasin, että mikäli suuri käsi taivaasta oikeasti tulisi ja estäisi minua ottamasta villakoiraa, whippettiä tai afgaania, en oikeasti tiedä, mitä ottaisin! Aloin pohtia asiaa enemmänkin, ja muutama mahdollinen rotu nousi sitä kautta mieleen mahdollisena hankintana.

Bolognese on minun ja äidin yhteinen rakkaus ja se voisi tyydyttää pikkuruisen karvaisen seurakoiran tarpeen. En usko, että bolognesesta on siltikään villakoiraa korvaamaan. Villakoirilla on se villakoiran asenne, se jokin pieni lisä luonteessa, jota en vain ole löytänyt miltään muulta koiralta. Bologneset ovat lisäksi kuulemani mukaan villakoiraa jästipäisempiä ja nimenomaan villakoiran oppimishalukkuus ja kontaktinhakuisuus ovat niissä se paras ominaisuus. Ja samalla se syy, miksi mielelläni omistan myös vinttikoiria; villakoirat ovat koko ajan naamalla. Ne ovat varmoja omasta erinomaisuudestaan ja joskus niiden huomionhakuisuus on hivenen ärsyttävää. Joskus. Hyvin harvoin.

Seurakoirapuolelta löytyi myös bedlingtoninterrieri; koira, jonka ulkomuodosta en joskus pitänyt ollenkaan, mutta joka on nykyään yksi suosikeista. Terrierit eivät ole sitten ollenkaan oma juttu, eivät edes vähää, mutta beduiini tuntuu poikkeavan muista ärriereistä sekä ulkoisesti että luonteeltaan; ne kuulemma ovat terriereitä, mutta hiukan omalaatuisia sellaisia. Voisi sopia minulle.

Vinttikoirien joukosta löytyykin sitten useampikin mahdollinen. Salukit, greyt ja azawakhit kiinnostavat, mutta viime aikoina mieleen on noussut myös toinen ajatus; miten olisi borzoi? Sillä on turkkia, jota harjata, nopeutta ja voimaa, näyttävyyttä ja vinttikoiran luonne. Minun ei koskaan pitänyt edes miettiä borzoita ja nyt on pari kertaa käynyt mielessä, olisiko sellaisen aika joskus tulevaisuudessa. Kaukana tulevaisuudessa, sitten kun tiedän, miten oma kasvatustyöni villakoirien ja afgaanien kanssa lähtee käyntiin ja on aikaa keskittyä muihinkin rotuihin. Kun on se omakotitalo ja tilaa ja aikaa ja rahaa. Mutta jahka se borzoikuume iskee, tiedän, kenen puoleen kääntyä ensimmäiseksi!

Kaiken pohdiskelun lopuksi tulin siihen tulokseen, että olen yksi niistä onnekkaista ihmisistä, joille löytyy se oma rotu ja jotka haluavat pysyä siinä. Olen toki avoin sillekin, että joskus voi mieltä kutkuttaa kokeilla tässä rinnalla uusiakin rotuja, mutta olen huomannut olevani paitsi turkki-ihminen, myös vinttikoiraihminen. Ja se jättää loppujen lopuksi aika vähän liikkumavaraa. Paimenkoirat, spanielit, noutajat ja molossit ovat koiria, joita en itselleni ottaisi. Ne eivät vain millään tasolla herätä sellaisia ajatuksia, että haluaisin sellaisen omistaa. Tiedän monia upeita koiria näistäkin ryhmistä, mutta ei. Ei minun juttuni. En haluaisi myöskään arktista pystykorvaa. Alaskanhusky voisi kiinnostaa vetoharrastusta ajatellen, mutta koska ei tule ikinä hankkia koiraa vain harrastusvälineeksi, en aio kajota minulle sopimattomiin rotuihin pelkän reen vedättämisen riemusta. Sitä paitsi en ole talvi-ihmisiä. Minulle sopivat koirat, jotka viihtyvät pihalla lähinnä kesäisin, talvisin juoksevat itse itsensä uuvuksiin ja palaavat sisälle nukkumaan vällyjen väliin.

Viime aikoina, kun terveys on taas reistaillut, stressi puskee päälle ja kipu on melko taukoamatonta ja ärsyttävää, on ollut myös aikaa tuunailla blogia. Kotisivut uudistan vasta, kun saan kennelnimen. Siihen voi mennä aikaa vielä runsaasti, mutta sitä ennen en katso tarvitsevani moisia kovastikaan. Onhan minulla tämä blogi. Muokkasin kaikki koirat saman otsikon alle, lisäilin harrastussuunnitelmamme (joihin voi ja varmasti tuleekin muutoksia ajan mittaan), päivittelin itsestäni kertovaa sivua ja tein sivun SILLE.

Kyllä. SE on tulossa, mutta koska, sitä en osaa sanoa.

Koska olen muutamien lemmikkiblogien orjallinen seuraaja ja niistä seuraamistani parissa on tehty esittely blogin ylläpitäjästä, enköhän minäkin sellaisen väsää. Koirat on tullut esiteltyä useaan otteeseen niiden minulle päätymisestä harrastuksiin asti, mutta itsestäni taidan löpistä tuolla esittelyn puolella vain pintapuolisesti. Olkoon tämä postaus siis se jokaisen blogin pakollinen “tätä kukaan ei lukenut”-postaus, jossa blogin pitäjä esittelee itsensä. Ja ei, en ala mennä syntymäpäiviin tai muihin epäolennaisuuksiin. Yritän myös välttää CV:n kaltaista tympeää perusfaktatykitystä. Katsotaan, mitä tulee.

Mää ite. Kuvasta kiitos kuuluu siskolle ja sen kärsivällisyydelle ja kameran loputtomalle muistille. Minähän olen kaikkea muuta kuin kuvauksellinen, joten yleensä 99% otoksista on julkaisukelvottomia kuvia, joissa joko näytän jotenkin tärähtäneeltä, räpyttelen juuri, haukottelen tai nauran suu auki.

Olen siis vuonna -86 syntynyt naispuolinen ihminen ja elelen rivitaloyksiössä Eurajoella lukuisten eläinystävieni kera. Minulla on 4 veljeä, 1 kummityttö (nuoremman isoveljeni esikoistytär) ja pikkusisko, joka blogaa myös. Olen perheorientoitunut ihminen ja viihdyn varsin mainiosti perheeni seurassa tai yksinäni. Yksinäisyys ei ole minulle mikään ongelma. Koirista on minulle seuraa, netin kautta saan pidettyä yhteyttä ystäviini ja tuttaviini ja joskus harvoin sitä tulee vierailtua jonkun luona. Tähän on syynä paitsi se, etten halua jättää koiria yksin, myös se, että viihdyn omassa rauhassani. Toki silloin tällöin ystäviä on mahtavaa nähdä ihan kasvotustenkin, mutta bilehile tai vierailunarkomaani en ole.

Bileistä puhuttaessa todettakoon, että olen myös “kohtelias absolutisti”. Tämä tarkoittaa sitä, etten ala vinkua uutta onnittelumaljaa, jos minulle vahingossa tyrkätään onnittelumaljaksi kuohuviiniä, mutten juo humala- enkä minkään muunkaan hakuisesti. Välttelen alkoholia ja tilanteita, joissa ihmiset juovat alkoholia. Pieninkin hiprakkuus tai käytöksen muutos aiheuttaa minussa valtavaa ärsytystä. Tämänkään takia harvemmin tulee lähdettyä mihinkään. Tupakkakaan ei maistu, mutta sitä vastaan minulla ei ole mitään. Autossa tai sisällä polttamisesta en tykkää ihan siksi, että olen herkkä hajuille, mutta kestän kyllä sitäkin, jos joku sattuu talossaan tai autossaan polttamaan.

Koiraharrastuksesta jo voi päätellä, että koirat ovat lähellä sydäntäni. Pidän muistakin otuksista, erityisesti freteistä ja hevosista. Kissat ovat mukavia, mutta en ole koskaan osannut olla niiden kanssa kauhean luonnollisesti. Pidän niitä hivenen arvaamattomina, vaikkei minulla olekaan niistä varsinaisesti huonoja kokemuksia. Ne ovat oikein mukavia lemmikeitä ja äärimmäisen kauniita, itämaisen näköiset varsinkin, mutta eivät minun juttuni. Myöskään jyrsijät eivät lemmikkeinä kiinnosta, vaikka niiden touhuja onkin mukava seurata. Käärmeet, hämähäkit ja linnut kuuluvat siihen kastiin, joita en halua omistaa, mutta joita kyllä ihailen. Poikkeuksena undulaatti, jonka voisin ottaa, jos olisi kokonainen huone tarjottavana lenneltäväksi tai viljakäärme, koska niitä saa monen värisinä ja ne ovat kuulemma lempeitä ja melko helppohoitoisia matelijoiksi. Liskot ovat hurmaavia ja joskus minulle tuleekin kääpiöparta-agama Manfred I. Aika näyttää, milloin.

Koirien lisäksi harrastan kirjoittamista (keskiaikainen lowfantasia) ja roolipelaamista. Näiden rinnalle on kehittynyt kiinnostus keskiaikaa kohtaan. Olen erityisen kiinnostunut keskiaikaisista aseista ja haarniskoista ja minulta löytyykin ihan kelvollisen kokoinen koristeasekavalkadi. Valitettavasti “käyttöesineitä” minulla on vasta 3, joskin aikomuksena on hankkia niitä lisää jahka rahatilanne antaa myöden. Tarkoituksena on myös koota huoneen nurkkaan levyhaarniska, mutta vasta sitten, kun on tilaa ja rahaa.

Kirjoittamisen lisäksi tulee enemmän tai vähemmän aktiivisesti myös piirrettyä. Piirtelen yleensä roolipeleistä tai kirjoituksistani inspiroituneena, mutta ihan puhtaasti harrastuspohjalta. Keräilen myös piirrosoppaita ja minulla onkin niitä vino pino. Ne eivät opeta ketään piirtämään, mutta jos ei välttämättä halua keksiä pyörää uudelleen, niistä saa mainioita vinkkejä sen suhteen, miten mikäkin asia kannattaa piirtää. Ja onhan kaunista kynänjälkeä ihan kiva katsellakin.

Ympäristön suhteen olen esteetikko ja pidän harmoniasta. Haluan kotini olevan perussiisti ja mielelläni sisustaisinkin sen mieleisekseni. Harmi vain se tarvitsee usein rahaa ja sitä yksinhuoltajilla harvemmin on. Olkoonkin, että huollettavat ovat nelijalkaisia. Siisteys on toisaalta myös terveysasia; minulla on pölyallergiaa ja siivoamattomuus sekä kovat tuoksut kostautuvat tukkoisena nenänä. Tämän takia olen harkinnut ilmanpuhdistimen ostoa, mutta koska nekin maksavat runsaasti, on tulevaisuuteni edelleen kahlittu kiinni imuriin.

Koirien myötä, asiasta kaalilaatikkoon, tulee toki harrastettua liikuntaa, mutta vastaukseksi siihen yleisimpään kysymykseen; ei, en ole kovinkaan liikunnallinen enkä oikeastaan nauti liikunnasta. Nuorempana harrastin aktiivisesti yleisurheilua, erityisesti pikamatkoja ja pituushyppyä, mutta liikunta on minulla ns. “välttämätön paha”. Haluan harrastaa sitä, jotta pysyn kunnossa, mutta siitä saatu nautinto on lähinnä sitä “jes, jaksoinpa sentään liikkua!”-tyyppistä pikemminkin kuin liikunnan riemusta kumpuavaa vilpitöntä iloa. Ainoa liikuntamuoto, josta edelleen pidän, on hölkkääminen koirien kanssa metsässä mieluiten musiikkia kuunnellen ja mieluiten viileässä kesäillassa. Lämpöiset kevät- ja syksyillat käyvät myös.

Siinä lienee kaikki sellainen, jota haluan näin julkisesti blogissani kertoa. Ei, postauksessa ei ollut mitään järkeä, mutta tulipa tehtyä. Lupaan pyhästi pitäytyä seuraavissa postauksissa itse aiheessa, eli otuksissani ja niiden kanssa harrastamisessa. Ensimmäiseen viitaten; nyt eletään muuten jännittäviä hetkiä. Voi olla, että SE on keskuudessamme hyvinkin pian… aika näyttää.

Nadiran toinen virallinen näyttely, Turun KV, se josta näyttelyvuosi etelä-Suomessa TODELLA lähtee käyntiin, oli 21.-22.1. Nadiran vuoro tuli positiivisena yllätyksenä ysiryhmän sunnuntaikehiin tottuneelle. Kehä oli lauantaina ja afgaanit oli merkitty alkamaan 12.00, joten lähtöaikakin oli vielä inhimillisissä mitoissa.

Karem pääsi näyttelypäiväksi hoitoon kasvattajalleen Sarille. Parkkipaikalla poika lähti iloisesti äitinsä ja “kummitätinsä” mukaan, mutta ennen kuin ehdimme käynnistää autoa uusiksi, poika viilettikin hihna vapaana perässään raahautuen läpi parkkipaikan autolle. Ilmeisesti vasta ovella oli tullut huomattua, ettemme isän ja Nadiran kanssa tulleetkaan mukana. No, tällä kertaa saattelin pojan ihan sisälle asti ja päästiin ajelemaan kohti messukeskusta.

Turun messukeskus on suuri paikka, mutta käytävät olivat uskomattoman ahtaita. Ystävällisen henkilökunnan avulla saimme tungettua “kätevästi kokoontaittuvan” kevythäkkimme sopivasti afgaanikehän reunalle ja vaikka ahdasta olikin, niin sopu sijaa antaa. Ainakin teoriassa ja ainakin setteri-ihmisten kohdalla. Ystävällinen pariskunta suostui siirtämään omaa häkkiään sen verran, että me mahduimme viereen. Afgaani-ihmiset keskitttyivät mulkoilemaan, levittelemään trimmipöytiään keskelle käytävää eivätkä vahingossakaan väistyneet. Jösses, joskus porukka siellä on pahempaa kuin villakoirakehissä, eikä afgaaneita edes trimmata!

Yasmin saapui sitten hetken perästä ja tervehdittyään Nadi pääsi taas nukkumaan häkkiinsä alkujännitystään pois. Neiti tarvitsee kauneusunensa. Yasminin lisäksi mukana oli Jaskan, Mimmin velipojan, omistaja ja myöhemmin tapasin myös Tiina Nikkasen, jonka alaa postauksen kuvatkin ovat. Suurkiitos olkipukin kuvaamisesta!

Vähän ennen kehää otettiin sitten Nadi ulos häkistä, ehostettiin ja sen jälkeen olikin aika luovia tie kyynärpäätekniikalla kehään asti. Neidissä oli virtaa kuin pienessä kylässä, juokseminen meni ihan lekkeriksi ja koko kehässäolon idea oli neidin mielestä tavoitella sitä makkaraa, jonka joku oli vipannut kehään. Jahka makkara oli potkittu sivuun, keskittyminen olikin sitten yleisessä hölmöilyssä. Tuomarin tullessa tutkimaan Nadira alkoi venytellä ja juostessa meininki oli vähintäänkin lennokasta… odotin jo naama punaisena Hta tai EHta ja arvosteluun mainintaa kehäkäyttäytymisen parantamisesta, mutta punainen nauhahan sieltä tuli. Ja nimenomaan nauha, mikä oli kiva yllätys. Säännöthän muuttuivat vuodenvaihteessa ja nykyään arvosana näytetään suurimmassa osassa tapauksia kehäsihteerin toimesta erivärisillä pahviläpysköillä.

Koska olimme kolmesta junnusta viimeisenä yksilöarvostelussa, kilpailuluokka alkoi saman tien. Kierrettiin kerran ympäri, seisottiin sekuntti ja sen jälkeen tuomari Torbjörn Skaar jakoi sijoitukset. Nadira sijoittui ensimmäiseksi ja voitti luokkansa! ERI todellakin maistui, sillä urosjunnuissa jaettiin EHta runsaalla kädellä ja borzoissa ennen afgaaneita H ei ollut vieras näky. Tuomari tuli vielä selittämään Nadiran olevan erittäin hyväkroppainen ja hyvin tasapainoinen nuori narttu, jolla on erinomainen asenne. Ei se ole holtittomuutta, se on siis asennetta !

“Well balanced with a feminine beautiful head. Very good body and bone. Well angulated in front and rear. Excellent body. Moves well with good attitude.” -Torbjörn Skaar

Tuloksena siis JUN ERI 1, ilman SAta. Olen äärimmäisen tyytyväinen neitoseen, ja tästä riemastuneena tulikin ilmoitettua Nadira saman tien Kaarinan ryhmikseen 3.3. Tallinna Winner olisi vielä houkuttelemassa ja Norjaankin pääsisi suht halvalla maaliskuussa, mutta katsotaan, katsotaan.

Alhaalla Tiinan nappaamia kuvia Nadirasta poseeraamassa Yasminin ohjaamana.

Törmäsin taas yhden seuraamani koirablogin kautta vanhaan kunnon koiraihmislajitteluun, ja blogin esimerkin mukaisesti piti oikein katsoa, kuinka moni kohta pitää paikkansa. Aika pelottavan moni loppujen lopuksi…

Turkkirotuihmiset

• Ei me nyt lähdetä puistoon kun just föönattiin
• Ei me nyt kun pestiin ja ulkona on pakkasta ja tää on vielä märkä
• Ei me voida tulla sinne teidän perässä kun siellä on takiaisia
• Ei me voida kun tällä on just öljyhoito turkissa ja takkuuntuu niin helposti
• Ei me oikeastaan voitais kun eilen pestiin
• Ei me oikeastaan voitais kun tänään pestiin
• Ei me oikeastaan voitais kun kohta pestään

Hehe, noin se vähän tuntuu menevän. Enemmän kuin usein sitä huomaa valitsevansa remuamispäivät pesupäiviksi, jotta sitä likaista kurapalloa ei tarvitse kauaa kotona katsella, ja syksyisin ei todellakaan mennä pelloille juoksemaan, koska niillä on takiaisia ja etanoita ja multaa ja kuraa ja ohdakkeita ja…

Aavaa laakeeta ruohokenttää tai luonnonniittyä sen pitää olla! Kaikista paras on ehkä hiekka, eli siis hiekkakuoppa tai ranta. Lihas kasvaa niin että rutisee ja mitään jälkiä ei jää.

• En mä voi jättää tätä hoitoon kun ei kukaan osaa hoitaa tätä turkkia
• En mä voi ottaa tätä mukaan kun on niin huonot mahdollisuudet hoitaa itse turkkia
• Ei me nyt kyllä vaan millään voida. Ja puku takuttaa, se ei auta yhtään mitään.

No todellakaan ei osaa , ja todellakin se puku takuttaa. Oletteko koskaan riisuneet toppapuvusta villakoiraa vietettyänni lenkkeillen tunnin 20-asteen pakkasessa? Se turkki on ihan pelkkää sähkönrätinää, pakkaantunut tolloiksi ja setvimisessä on hirvee homma.

• Eivät vie koiraa sadepäivänä lenkille, ettei sen turkki mene pilalle.
• He ovat joko opettaneet koiran pissimään kylppärin lattiakaivoon tai sitten antavat sen pissiä sisälle. Jotkut harvat vievät koiran ulos, mutta reilusti vaatetettuna ja tossut sekä lakki päässä niin ettei koira pääse liikkumaan itse.
• Koirien hoitoa varten on oma huone ja sen seinät on vuorattu näyttelyruusukkeilla.

Kyllä vien ulos sadepäivänäkin (en tosin pahimpaan kaatosadeaikaan ellei ole IHAN PAKKO), mutta sielu itkee verta siinä samalla. Ja totta munassa pukisin säärystimet ja sademanttelin, mukku ei ole

Vinttikoiraihmiset

• Taluttavat ulkona jatkuvasti saaliin perään sinkoilevaa koiraansa koska se on Juoksija eikä se omista korvia nähtyään saaliin.
• Huutavat hullaantuneena “Hyvä Murre!” kun se saa saaliin kiinni
• Riepottavat paria likaisia sukkia koiransa kanssa ympäri mantuja ja huutavat “Tapa se, tapa se!!”

Köh köh, ja sitten eteenpäin.

• Käyvät kesäisin vähintään kerran viikossa radalla ja katselevat ihastuneena, kun koira vetää ovaalia ympäri 30 sekuntia.
• Jahtaavat koiraansa pitkin sitä ovaalia samalla kun koira vaan hyppii ympärillä…

Kävisinkin kerran viikossa, jos olisi mahdollisuus. Nyt valitettavasti harvemmin. Ja Karem ei hypi ympärillä, se juoksee ihan rehellisesti karkuun.

• Ovat oikeasti kissaihmisiä.

No tätä en sentäs ole. Kissojen kanssa ei voi lenkkeillä ja… no, ne ei ole koiria.

• Eivät pidä sadesäästä sen enempää kuin koiransakaan, vaan makaavat mieluummin silkkipeiton alla ja nauravat sateessa rämpiville noutajaihmisille.
• Ovat liikuntaa vieroksuvia, siksi valitsivat vinttikoiran, joka hoitaa liikuntansa itse juoksemalla.

Tavallaan, tavallaan… jos olisi se iso piha, en takuulla rämpisi kahta – neljää tuntia päivisin metsässä palelemassa.

• Eivät ymmärrä kouluttamista ja pitävät sitä koiran luonteen tukahduttamisena.

Kyllä mää yritän, mutta kun ei ne opi! Kun ne on niitä juoksijoita.

• Uskottelevat itselleen ja muille, että heidän koirillaan on oikeasti älyllistä toimintaa, ne eivät vaan näytä sitä.

En enää edes jaksa uskotella

• Ovat ainoa ihmisryhmä, joka pitää koiran juoksemista radalla käyttönä.
• Loukkaantuvat verisesti, jos joku sanoo heidän koiriaan laihoiksi.
• Ovat vahvasti esteetikkoja. Heidän kodissaan tuoksuu suitsuke, heidän koiransakin tuoksuvat siltä. Harrastavat ehkä orkideoja.
• Pitävät kaikkia muita rotuja fyysisesti viallisina tai ainakin vajavaisina.
• Hyvin tiukasti laumasidonnaisia muiden vinttikoiraihmisten kanssa. Muut pitävät heitä kalahtaneina ja he pitävät muita barbaareina.

Kaksi ekaa allekirjoitan, kolmannenkin. Olen esteetikko enkä tykkää voimakkaista tuoksuista. Eteerisen ja harmonisen mietoa sen olla pitää. Orkideojen sijaan harrastan kaktuksia.

Neljäs onkin sitten ihan täyttä totta . En voi mitään sille ajatukselle, että mikä tahansa muu koira on vaan niin… löysä. Koiraa taputtaessa pitää tuntea lihasten särmät ja alhainen rasvaprosentti, ei sellaista hyllyvää ylimääräistä. Mitkä pehmeät kaaret? Missä?

Ja juu, minulla on huomattavasti enemmän vinttikoiraihmisystäviä kuin vaikkapa turkkirotuihmisystäviä.

Kuinkas paljon muut löytävät stereotypioista itseään?

Seuraamassani frettiblogissa käsiteltiin varsin hauskasti niitä kysymyksiä, joita fretinomistajaksi halutessa kannattaisi miettiä. Lukiessani huomasin, että samankaltaisia asioita myös koiranomistajaksi haluavan kannattaisi miettiä. Koirat lisäksi elävät rodusta riippuen sen 8-15 vuotta keskimäärin, joten siinä on kyllä vuosi poikineen vietettävänä hiukan poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Joten vaikka koiranpentu on suloinen ja aikuinen koira mitä parahin toveri, kannattaa kysyä itseltään useaan otteeseen olenko minä valmis koiranomistajaksi?

Mikä koira?

Ihan ensiksikin, rotukoira vai seropi? Makuasioista ei voi kiistellä. Itse olen päätynyt rotukoiriin, koska haluan tietää jollain tasolla mitä olen saamassa. Toki harkittu sekarotuinen, jonka suku on tiedossa, olisi tässä tapauksessa myös pätevä vaihtoehto. Haluan kuitenkin myös kilpailla virallisesti ja niistä lajeissa, jotka minua kiinnostavat (näyttelyt, agility, juoksu) vain agility on viralliusena avoin sekarotuisillekin, eikä siinäkään voi valioitua.

Moni rotu on jalostettu sairaaksi ja oma moraalini kieltääkin minua kajoamasta rotuihin, jotka kärsivät omasta rakenteestaan. Näitä ovat “liian nahalliset” koirat, lyttykuonot, töppöjalkaiset pitkäselät (ja töppöjalkaiset ylipäänsä), liian pyöreäpäiset ja karvattomat (poikkeuksena amerikankarvatonterrieri). Myös rodut, joiden yksilöistä suurin osa sairastaa jotain rotutyypillistä sairautta, ovat poissuljettuja (esimerkiksi cavalierit syringomyelian takia ja sileäkarvaiset noutajat syöpien takia).

Koiraa hankkiessa tulee huomioida myös sen viettien voimakkuus ja se, onko koira tarkoitettu yhä edelleen tekemään jotain tiettyä työtä. Jämtlanninpystykorva pieneen lähiörivariin ilman mahdollisuutta päästä ikinä metsälle ei kenties mene vielä eläinrääkkäyksen piikkiin, mutta koira saattaa silti stressata kohtuuttomasti vääriä elinolosuhteitaan ja tukahdutettuja viettejään.

Koiraa hankkiessa voi myös kysyä itseltään, haluaako välttämättä pennun vai riittäisivätkö rahkeet esimerkiksi rescuekoiraan tai kodinvaihtajaan? Näiden koirien kohdalla tulee miettiä täysin omanlaisia asioitaan, ja parhaiten tietoa ja vastauksia kysymyksiin löytää tällaisien koirien asioita ajavien järjestöjen sivuilta. Jokaisella kunnalla on yleensä oma löytöeläintalonsa ja eläinkotinsa, ja rescuejärjestöjä Suomessa on useita. Mainitakseni muutamia, EHYn eläinkoti Satakunnassa hoitaa löytöeläimia ja etsii usein uusia koteja pieneläimille ja RekkuRescue on virolaisten löytökoirien asialla.

Aika

Seuraavaksi tulee ajatella, riittääkö aika. Minkään koiran tapauksessa ei voi luottaa saavansa sitä sohvaperunaa, jolle riittää puolen tunnin korttelilenkki. Rodusta ja yksilöstä riippuen toiminnatarve voi olla jotain kohtalaisesta valtavaan.

Minun peruspäiväni töissä/koulussa käydessä sisältää n. 1,5-2 tuntia liikuntaa päivässä + leikkimistä ja mahdollista aktivointia. Kesäisin liikunnan määrä kasvaa usein vähintään tunnilla, parilla, koska sään antaessa myöden myös koirien kanssa tulee temmellettyä enemmän pihalla. Tuolla kahdella tunnilla mokomat vaativat sisällä ollessaan aika runsaasti tekemistä. Nyt kun niitä on kolme, kaksi niistä viihdyttää toisiaan, mutta mikäli koirilla ei ole seuraa tai ne eivät vain leiki keskenään, huomiontarve omistajalta on tietenkin suurempi.

Rotutyypillisesti vinttikoirat vaativat muutaman kerran viikossa vapaana juoksemista, joten myös pihalla tai pellonreunassa toimettomana tönöttämistä on ainakin vinttikoiraihmisillä tiedossa.

Liikunta

Kuten edellä tuli mainittua, jokainen koira tarvitsee liikuntaa. Oma sääntöni on, että terve, aikuinen koira rodusta riippumatta tarvitsee ainakin 1 tunnin päivässä liikuntaa. Se on ehdoton minimi, joka ei ainakaan omille koirille riitä nimeksikään. Poikkeuspäiviä toki tulee ja tervepäinen koira kestää sen, mutta pääsääntöisesti; jollei sinulla ole aikaa kahteen-kolmeen ainakin puolen tunnin lenkkiin päivässä, ja tämän lisäksi koiran leikittämiseen ja aktivoimiseen, koira ei ole sinun lemmikkisi.

Kaikki eivät toki käy ollenkaan lenkillä ja sekin on ok; jos löytyy iso piha ja koira pääsee siinä temmeltämään, varsinkin vinttikoirat hoitavat liikunnantarpeensa itse. Vahtia niitä täytyy silti, ja usein myös aktivoida. Tässä suhteessa vähintään pari koiraa on helpompi kuin se yksi; ne yleensä leikittävät ja liikuttavat toinen toisiaan. Viikonloppuisin vanhemmilla vieraillessa vien koirat yleensä aamulenkille ja iltalenkille, jotta jätösten määrä pihassa vähenee ja sen saavat tutkailla uusia hajuja, ja muuten liikunta hoidetaan isossa pihassa juoksemalla ja leikkimällä.

Kesät ovat allekirjoittaneen mielestä paljon mukavampia aikoja, kuin kuraiset syksyt, kylmät talvet tai märät alkukeväät, mutta yhtälailla näinäkin aikoina on pakko raahautua lenkille aamulla ennen töihinmenoa. On se sitten seitsemältä tai viideltä.

Raha

Ruokinta maksaa. Luonnollisesti. Terveydenhoito maksaa. Jos päädyt, kuten toivon, ruokkimaan koiraasi laadukkaalla muonalla, rahaa menee hyvinkin riemukkaita määriä. Meillä koirat syövät Hill’s Adult Sensitive Stomach-kuivamuonaa, jota menee n. 12kg kolmessa viikossa, ja lisäksi jauhelihaa. Yksi pussi kuivamuonaa maksaa n. 65 euroa ja jauheliha maksaa n. 2,5 euroa/400 g (halvemmaksi tulisi, jos ostaisi kennelrehuautosta, mutta kun en koskaan muista). Jauhelihaa ei saada päivittäin, mutta pari kertaa viikossa vähintään. Viikonloppuisin on luvassa kotiruokaa, mikäli senkertainen menu koirille sopii.

Terveydenhoitoon voi mennä koirasta riippuen joko hyvin vähän tai hyvin paljon rahaa. Jokainen koira tulee rokottaa. Nelosrokotus ja rabies ovat kummatkin voimassa aikuisella koiralla 3 vuotta, alle vuoden ikäisellä koiralla vuoden verran rokotuksesta. Matolääke annetaan pari kertaa vuodessa, meillä syksyisin ja keväisin. Rokotuksien hinta vaihtelee eläinlääkäriasemien mukaan, yleensä se taitaa olla 30-50 euroa per rokotus. Matolääkkeenä meillä toimii Canexin oraalipasta, hintaa kolmen koiran madotukselle tulee n. 15 euroa.

Viime vuonna terveydenhoitoon meni:

• Karemin myrkytyksen hoito alkuvuodesta n. 300 euroa
• Aaron suolistotulehdus loppukesästä n. 80 euroa
• Nadiran rabiesrokotus ja tarkistus 40 euroa
• Madotukset koko vuodelta n. 30 euroa
• Vatsatautiepidemia ennen joulua n. 150 euroa
• Karemin nenäpunkkihäätö n. 30 euroa

Tämä tekee terveyteen n. 594 euroa. Ruokaan menee joka vuosi arviolta pari tonnia, + tarvikkeet, luut, näyttelyt, maastokisat… en oikeastaan edes halua laskea enempää. Koiran pito maksaa.

Hankkikaa muuten se vakuutus. Ilman sitä itkettää, kun koira sairastuu. Muustakin syystä, koin siksi, että koiraan sattuu. Kaikista paras koiravakuutus on omasta mielestäni Fennialla. Aaron ja Karemin yhteinen hinta vuodessa on n. 350 euroa, Nadira yksin yltää samaan  ja ylikin (390 euroa) Pohjolan vakuutuksessa.

Niin ja totta kai itse koiran hankkiminen maksaa; koiran hinta + sen tarvitsemat aloitustarvikkeet. Hinta tuppaa määräytymään rodun ja kasvattajan mukaan, mutta yleisimmin taidetaan liikkua linjalla 600-1800 euroa.

Arki

Kun päästiin ikävistä kuluista, eli siis rahanmenosta, kengänpohjien kulumisesta ja kellon tikityksestä, voidaan siirtyä tarkastelemaan koiranpidon arkielämää.

Siivoamista on. Riippuen koiramäärästä ja siitä, miten paljon otukset karvastavat sekä tuovat sisälle hiekkaa, risuja, soraa ja mutaa, siivoamassa saa olla parin päivän välein ja silti kämppä näyttää välillä hävityksen kauhistukselta. Se on koiranpidon ikävämpi puoli.  Koiranpennut myös jätöstelevät sisälle, ja myös ne vähän vanhemmat teinikoiratkin vielä. Kasojen ja lätäköiden koko on verrannollinen koiran kokoon. Siinä missä Helmi tuottaa suorastaan somia pieniä peukalonpään kokoisia kikkareita ja pieniä lätäköitä, Nadiran lätäköt ovat verrattavissa Raamatun suurtulvaan ja kasatkin ovat Helmin kokoisia.

Tuhoja voi tulla. Meiltä on syöty puhelinpöytä, seinälistat, jalkalistaa, seinää, lukemattomia kasveja, henkareita, matto, kaksi kahvinkeitintä… Aaro ei tuhoillut suuremmin, mutta Karem ja Nadira ovat sitten jyrsineet senkin edestä.

Haju. Koirat haisevat. Varsinkin useamman märän koiran haju on suorastaan riemastuttava. Laminaattilattia kiittää lainehtiessaan sulaneen luken jättämistä lätäköistä, soraa ja kuraa on joka puolella, päiväpeitto on märkä ja kaiken kruunaa läpitunkeva märän koiran tuoksu. Eivätkä minun koirani edes haise perinteiselle koiralle.

Kaiken kaikkiaan…

… ollakseen koiraihminen tulee olla helvetin rikas, omata rajaton määrä aikaa, kärsivällisyyttä ja tilaa ja nauttia siivouksesta sekä olla immuuni hajuille. Tulee olla valmis pysymään kotona joka ilta koko ajan, lenkittämään otuksia kaikki se aika, kun ne eivät nuku ja raahaamaan niille parasta kuivamuonaa, jota ne eivät kumminkaan syö nirsouksissaan.

No, ehkei se ihan niin mene, mutta paljoon tulee kuitenkin sopeutua. Omalta kohdaltani voin sanoa, että ystävien kanssa vietetty aika on vähentynyt radikaalisti, käyn harvoin missään, käyn tuskin koskaan missään kyläilemässä tai vierailulla ilman koiria (eli käyn tuskin koskaan missään) enkä ikinä matkustele. Rahaa menee opiskelijan mittapuulla joskus ihan sen verran, että meinaa poru päästä. Kämpässä on sotkuisen näköistä, vaikka siivoan kahden päivän väkein ihan kunnolla.

Jos on valmis kaikkeen edellä mainittuun ja kaiken tämän jäätävän pelottelun jälkeen silti haluaa koiraa, niin se ensimmäinen kuukausi pari uuden pennun kanssa tulee silti usein järkytyksenä. Mutta siihen tottuu, ja kaiken kaikkiaan koirat kuitenkin antavat enemmän kuin ottavat.

Harkitse siis tarkkaan, mutta älä luule, että se on mahdotonta. Sitä se ei ole. Se vaatii sopeutumista, ja ajan mittaan huomaat, ettei se nyt niin paha ollutkaan. Se alkaa vaikuttaa ihan normaalilta elämältä. Siis ainakin sinun mielestäsi.

Ja muistakaahan, KYSY MITÄ VAIN!-haaste jatkuu 15. päivään asti (tai niin pitkälle, että tulee edes yksi kysymys, laiskamadot).

Kuten kaikille on varmasti käynyt selväksi, on hurmuripoika Aaro se, joka yleensä aiheuttaa huolta ja hampaiden kiristelyä. Perheen erityislapsi. No, joskus osaavat ne vähemmän vaivattomatkin yllättää.

Viikonloppuna saimme mielenkiintoisia vieraita, kun Heli saapui näätineen yhdeksi yöksi kylään. Näädillä tarkoitan tietysti frettejä, joita Helillä on kaksi; albiino Para ja (mikäli oikein muistan) tumma/musta soopeli Domovoi.Koirat saivat ihan alkuun tutustua fretteihin häkin läpi. Aarolle kaikki oli tietysti ihan ältsin jännää ja piti haukkua. Ja haukkua. Ja haukkua. Nadira ihastui lähestulkoon heti aivan ikihyviksi Domovoihin. Kenties neiti oli sitä mieltä, että jokaisella prinsessalla tulee olla tuollainen oma eksoottinen lemmikki, ja musta sopii neidin väreihin.

Hämmennys oli suuri, kun normaalisti kaikille äärettömän kiltti Karem osoittikin alusta asti lähinnä intoa kiskoa fretit poskeensa. Vietti oli niin kova, että pelkkä haju sai korvat pystyyn, ja kun näädät päästettiin jaloittelemaan lattialle, oli Karemin mielessä ainoastaan yksi asia; niitä on jahdattava. Muutaman napakan kiellon jälkeen poika tuntui tajuavan, että ne eivät kai nyt ole olevinaan sitten vieheitä. Iski pelko; jos ne ei ole vieheitä eikä ruokaa, mitä ne oikeen on? No, väistely on parempi kuin ajaminen, joten jonkinlainen kehitysaskel sekin.

Yö meni hyvin ja seuraavana aamuna veimme Karemin ja näädät yhteislenkille. Nyt Karemin olisi jo ihan pikkuisen tehnyt mieli leikkiä Domovoin kanssa, mutta aina välillä oli silti havaittavissa jännitystä. Tarvittaneen useita kertoja, ennen kuin Karem tajuaa, etteivät fretit ole sama asia kuin viehe.

Nadira ja Helin sylissä lepäilevät Domovoi ja Para

Para patsastelee pihassa. Riemukasta kuvata albiinohilleriä lumihankea vasten.

Domolla oli koko ajan kova kiire syliini turvaan kylmältä lumelta. Pakkasta oli -10 paremmalla puolella ja Domon mielestä se oli ihan tarpeeksi.

Turussa olisi ensi viikonloppuna West Coast Winter Ferret Show 2012. Olisihan sinne hieno päästä frettejä kyttäämään, mutta eipä taida olla mahdollisuutta lähteä. Darn!

Muutamassa seuraamassani koirablogissa on ollut meneillään “Kysy mitä vain!”-haaste. Tarkoituksena on, että kysyjä joko anonyymina tai omalla nimellään kysyy jonkin mieltään askarruttavan asian, tietenkin blogin aiheeseen liittyen. Kysymyksiä saa tulla useampia per henkilö, ja kaikkiin saatuihin kysymyksiin vastataan samassa postauksessa 14.1.2012. Tähän asti kysymyksiä saa siis esittää!

Ei kun vain kysymään, mitä mieleen juolahtaa!

Tasan kolme vuotta sitten maailmaan syntyi tähänastisen maailmanhistorian sydämellisin ja kiltein otus, Karem. Pieni poika on riemastuttanut elämäämme jo kolme vuotta ja joka päivä se osoittaa olevansa täysin korvaamaton, uskomattoman kärsivällinen ja hyväsydäminen olento. Nuorena hermot meinasivat muutamaan otteeseen mennä eroahdistuksen kanssa, mutta saatuaan sydänystävän tuhoilut ovat viimein historiaa.

Kiitokset Sarille hienosta koirasta, ja onnittelut kolmevuotissynttäreiden johdosta myös Kiralle ja Koukulle, Taistolle, Robinille ja Danille!

Tehdäänpä nyt vuodenvaihteen kunniaksi tällainen kysely, jonka bongasin yhdestä seuraamastani lemmikkiblogista. Liittyvät kuitenkin elukoisiin melkein kaikki kysymykset, joten sopii teemaan oikein hyvin. Ja saapa siinä samalla käytyä ihan katsauksen vuodestakin, vaikka jonkinlainen katsaus tulikin jo pari postausta sitten tehtyä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus vuonna 2011?

- Hmm… sain ihan urakalla uusia kavereita ja tuttuja, ja jokainen heistä on totta kai tärkeä! Sain myös korvaamattomia uusia ystäviä, kuten Yasminin, jonka kanssa Nadira onkin yhteisomistuksessa. Kiitos siitä, että luotit Mimmin hoitooni ja siitä, että kannustit minua tarttumaan tilaisuuteen ja toteuttamaan afgaanihaaveeni! Roolipeliharrastukseni kautta tutustuin myös Heliin, joka tuntuu jo sen sortin ystävältä, että olisimme tunteneet vuosia ja taas vuosia. Kiitos olemassaolosta!

Ja totta kai vuosi toi elämääni myös Nadiran, joka on ehdottomasti maailmankaikkeuden ihanin afgaanityttö. Mun vavva.

Oletko tehnyt jotain sellaista eläimiesi kanssa, mitä et ole ennen tehnyt?

-Hmm… no Voittajassa käytiin, siellä en ole ennen käynyt. Muuten olemme harrastaneet koirien kanssa kaikkia niitä asioita, joita ennenkin.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta.

- Villakoirien erikoisnäyttely ja Aaron AH sekä helmin ERI, JUK3 oli unohtumattoman hieno kokemus. EH on meille jo suuri voitto, sen verran Aaro on taistellut kuntoutuakseen. Myös BIS-voitti Nadiran kanssa oli hieno kokemus. Kenties saavutuksista hienoimmalta tuntui kuitenkin Karemin mahtava suoritus Kirjurinluodon kiihdytyskisoissa; koko kilpailun nopein koira!

Niin arkipäiväistä kuin se onkin, yksi ehdottomasti paras muisto on vähän aikaa sitten vietetty iltahetki, jolloin kaikki kolme koiraa makasivat samaan aikaan vieressä rentoina, jopa Aaro. Tällaiset arjen pienet voitot ovat aina hienoja.

Oletko sinä, tai joku eläimistäsi muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?

- Aarosesta on tullut rennompi Full O Life-calmerin johdosta, ja nyt kun vatsataudin takia jouduttiin hetki olemaan käyttämättä, sen kyllä näkee. Litku siis tosiaan on auttanut, toivottavasti auttaa osteopatiakin.

Oletko sinä, tai joku eläimistäsi oppinut uusia taitoja viimeisen vuoden aikana?

- Karem on opettanut Nadirankin avaamaan ovia, Aaro on oppinut uusia temppuja ja itse olen päivittänyt tietoni freteistä tälle vuosituhannelle.

Kuoliko kukaan läheisesi?

- Kummitätiti Aikku-estrelanvuoristokoira kuoli juuri ennen joulua. Aikku osoitti, miten uskollisia, hienoja koiria laumanvartijat osaavat olla.

Mitä haluaisit vuodelta 2012 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2011?

- Karemin mittauttaminen, jotta viimein saadaan ne kilpailukirjat, sekä Aaron terveystarkastukset. Myös Karemilta olisi sydän mukava kuunteluttaa. Nadirankin sydän kenties.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

-  26.9, päivä jona hain Nadiran.

Vuoden suurin saavutuksesi?

- Aaron elämän helpottaminen.

…ja suurin epäonnistuminen?

-Valitettavasti myös tämä liittyy Aaroseen; talvea vasten en ole onnistunut mitenkään pitämään sen liikuntakykyä samana ja poika on aika köyryselkäinen taas

Pysyittekö terveenä?

- No ei pysytty! Minulta mätänee leuka ja koirat sairastivat kaikki vakavan vatsataudin juuri joulun päällä. Aarolla oli lisäksi suolitulehdus myös syksyllä ja Karppa ilmeisesti myrkytettiin vuoden alkupuolella.


Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Nadira tietty.


Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta/aiheutti ahdistusta?

- Aaro, perheen erityislapsi, on aiheuttanut sekä ilon että epätoivon kyyneliä. Nadira on ollut niin ihana pentu, ettei mitään rajaa, vain sisäsiisteyttä vielä hiukkasen hapuillaan. Joskus harvoin sattuu vahinko sisälle. Kaappa on kunnostautunut ja kasvanut viimein aikuiseksi, pitäen silti leikkisän, hurmaavan kiltin luonteensa.
Jokainen koira voisi lakata rähisemästä lenkillä, kiitos.


Mistä innostuit eniten?

- Afgaanihaaveen toteuduttua I’m all for afghan hounds, ne vaan ovat SE rotu. Niin ovat toki villakoirat ja vipukatkin, mutta afgaani jotenkin yhdistää nuo kaksi ihanaa rotua uskomattoman ihanalla tavalla; se on näyttävä, se on vinttikoira, sillä on turkkia… ainoastaan se villakoiran älykkyys puuttuu

Myös fretit veivät aivan täysin mukanaan, kiitos Helin ja Hillerimafian ahkeran korruptoimisen ja Paran ja Domon väsymättömän panoksen.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletteko onnellisempia vai surullisempia?

- Kai tässä samoilla fiiliksillä suunnilles mennään.

…lihavampia vai laihempia?

- No Karppa sai hyvin painoa, mutta sairaus vei ne kaikki, omistaja taitaa olla kilon runsaampi, Aaro ihan onneton rimpula ja Nadikin laihtui.

…rikkaampia vai kyöhempiä?

- Ihku löyhyys jatkuu.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän/vähemmän

- Välillä iskee laiskuus, pitäisi vaan jaksaa ja jaksaa ja jaksaa enemmän ja enemmän keskittyä sekä kouluun että koirien kanssa liikkumiseen.


Mitä halusit ja sait?

- Halusin kolmannen koiran, sen myös sain.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?

- “Järjissään” on suhteellinen käsite, mutta kyllä se koirat, perhe ja läheisimmät ystävät aina ovat.


Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2011.

- Ei minulla varsinaisia ohjeita ole, mutta opin olemaan yhä vain enemmän kärsivällinen. Opin myös, että joskus kannattaa ottaa riski, vaikka muut ovatkin sitä vastaan. Läheisten ihmisten kuuluu hiukan painostaa, jolloin tulee ihan tosissaan miettineeksi tekemisiään. Kun sen sitten vastustuksesta huolimatta tekee ja onnistuu, myös läheiset tukevat varmasti.

Kyllä on filosofista.

Nyt on edessä vuoden viimeinen ilta. Aaro on saanut rauhoittavan öljynsä ja muu porukka yrittää selviytyä illasta omilla hermoillansa. Toivottavasti ilta sujuu yhtä rauhallisesti kuin muutama päivä sitten.

HYVÄÄ UUTTAVUOTTA 2012!

Osa on tehnyt blogeihinsa katsauksia kuluneesta vuodesta, joten enköhän minäkin voisi. Tänä vuonna on nimittäin sattunut ja tapahtunut. Lisäksi nyt on hyvä pohtia kodin rauhassa tapahtumia vähän pakostakin; kaikki koirat ovat nimittäin kipeinä. Karemilla on paha flunssa, Nadira on flunssan jälkeisessä vatsataudissa ja Aarolla on ripulia. Josko antaisivat emännälle sitten joululahjaksi tervehtymisen.

Aaron vuosi on ollut hyvin tapahtumarikas; vuosittainen suolistotulehdus tuli sairastettua, mutta niin tuli toisaalta myös löydettyä apua stressiin. Näyttelyissä tuli käytyä, ja sieltä napsahti viimein se kauan kaivattu toinen EH. Mätsäreissä Aaron paras saavutus oli huima BIS3 Porista loppukeväältä.

Pieni Aaronen täyttääkin ensi vuonna jo 5! Tajutonta ajatella, että harmaa hermopallo on ollut jo niin kauan osana perhettä. Ja toisaalta taas, niin vähän aikaa. En osaa enää edes kuvitella elämää ilman Aaroa. Onhan se hyvin haastava kaveri, mutta sen kanssa koetut onnistumiset ovatkin sitten jotain niin upeaa, ettei moista oikein voi sanoin kuvailla. Muhkean turkkinsa Aaro syksyn ja kuraisen alkutalven kunniaksi joutui vaihtamaan vähän lyhyempään lookkiin, enkä usko että pojan kanssa nyt lähiaikoina enää virallisiin kehiin lähdetään. Mätsäreissä voidaankin piipahtaa.

Karem ei vieläkään päässyt mittaukseen, mutta ensi vuonna todellakin mennään vaikka kävellen. Kehissä poikaa ei näkynyt kuin kaksi kertaa; open Showssa kesällä ja keväällä yhdessä mätsärissä. Kummassakaan ei sijoitusta. Karem ei oikeen kehäkettuolusta diggaa, juokseminen on sen juttu. Siinä poika loistikin; Lännen Vinttikoirien sprinttikisoissa hiekkakuopalla Karem oli koko kilpailun kolmas ja myöhemmin ruohoalustalla se oli koko kisan nopein koira huimalla alle seitsemän sekunnin ajalla. Lihaskunto oli, kuten kuvasta näkyy, tänä kesänä kenties paras koskaan. Kroppa alkaa olla valmis kunnon kisakoitoksiin.

Valitettavasti Karem on kokenut myös pahaa tänä vuonna. Oletettavasti jonkun mielenvikaisen ihmisen myrkkyä nakertaneena se meinasi menettää henkensä alkuvuodesta. Kuka tahansa onkaan niin sairas, että haluaa vahingoittaa jotain niin kilttiä kuin Karem, jäi pimentoon. Luojan kiitos Karem kuitenkin selvisi ja vaikka suolisto vieläkin vaatii aikaa kokonaan toipuakseen, ollaan jo hyvällä mallilla.

Kesän lopulla perheessämme vieraili myös hyvin erityinen vieras; Thiswayup alias Mimmi. Mimmi tuli pariksi viikoksi hoitoon ja valloitti sekä omani että Karemin sydämen. Kahden viikon aikana opettelimme elämään kolmen koiran ja yhden ihmisen tiiviinä laumana ja minä sain testata, millaista olisi elämä afgaanin kanssa. Vaikka Mimmi sittemmin on muuttanut omaan kotiinsa pienen villakoiran ystäväksi, on sillä aina oikein erityinen paikka minunkin mielessäni.

Helmin vuosi oli huippuhyvä näin näyttelyiden saralla! Tyttö aloitti junnuluokissa EH:lla, ja sen lisäksi tänä vuonna sai vielä 2x ERI ja 1xH. Yhden kerran Helmi oli luokkavoittaja, mutta SA:ta ei tullut.

Valitettavasti loppukesästä Helmi loukkasi jalkansa ja alkoi ontua sitä. Joulun jälkeen on uusi tarkistus. Ontuminen on vähentynyt, mutta sitä on edelleen. saas nähdä, mitä lääkärit sanovat. Muuten Helmiäinen on pysynyt terhakkaana itsenään ja se on edelleen koko koiralauman kiistaton kuningatar. Helmin turkki vaihtui hankalan takkuvaiheen myötä lyhyempään lookkiin sekin, joten kehät kutsuvat aikaisintaan ensi kesänä.

Perheeseemme liittyi syyskuun lopussa myös yksi uusi jäsen; afgaaninvinttikoiranarttu Nadira. Nadira on kaikkea sitä, mitä toivoin afgaanin olevan ja varmasti afgaanimäärä taloudessa lisääntyy jahka joskus on moiselle mahdollisuus. Neiti tuli Venäjältä ja on minulla ja Yasminilla yhteisomistuksessa (tavallaan; Nadi on sijoituksessa minulla). Karem on viimein onnellinen saatuaan ystävän ja Nadirakin vaikuttaa onnelliselta päästyään viimein asumaan ihan omaan perheeseen. Tuossa ne nytkin nukkuvat rinnakkain sängyllä sairastamassa. Aaronkin mielestä Nadi on ihan jees, kunhan se nyt ei tunge naamalle läpsimään niillä valtavilla tassuillaan.

Nadiran debyytit näyttelykehissä ovat olleet lupaavia; heti ensimmäisessä mätsärissä kanssani BIS1 ja Voittajasta EH kovatasoisessa seurassa ja tiukalta tuomarilta. Tästä on hyvä jatkaa Turku Winter Showhun, joka pidetäänkin muuten neitosen syntymäpäivänä 21.1.2012.

Minulle itselleni vuosi on ollut varsin tapahtumarikas muuallakin kuin eläinrintamalla. Olen ensimmäistä kertaa koskaan murtanut jotain (pikkusormeni) ja polvikin meni siinä rytäkässä paskaksi ja on sitä edelleen. Luumätäkin kehittyi yläleukaan ja sitä hoidetaan nyt vielä ainakin maaliskuuhun asti. Näistä huolimatta näen vuoden olleen enimmäkseen ihan mukavaa sorttia, joskin ensi vuonna voisi olla vähän vähemmän sairasteluita ja loukkaantumisia sekä itsellä että koirilla.

Mielin pirtein siis vuoteen 2012. Kamerani on nyt lainassa, joten en saa napsittua kuvia enkä videota, mutta eiköhän meiltä joku joulupostauskin ole vielä tulossa jossain välissä. Ensi vuodelle on suunnitelmissa kaikenlaista; in Karemin mittausta ja ensimmäisiä virallisia kisoja, Nadiralle näytelmiä, Aarolle kenties heti alkuvuodesta virallinen kyynär- ja lonkkakuvaus ja… hetkinen? Kuulenko pienten tassujen rapinaa? Hyvin HYVIN pienten tassujen rapinaa?

Kenties, kenties. Ensi vuosi näyttää. Kiitos lukijoille tästä vuodesta, ja liittykää toki seuraan seuraavanakin!