Jos joku minulle tulee koskaan sanomaan, etteivät koirat tunne, pidätän itselläni oikeuden nauraa halventavasti ja mahdollisesti jopa tehdä ristinmerkkejä ja paeta moista tyhmyyttä kirkuen. Jokainen, joka noin väittää, ei kärsi pelkästään täysin selittämättömästä lajinarsismista vaan suoranaisesta idiotismista. Eikä näillä henkilöillä useinkaan ole itsellään ollut koiria. Tai sitten he ovat Pertti Vilanderin tapaan ihmisiä, jotka kieltäytyvät näkemästä itsestäänselvyyksiä, koska se tekisi heidän omista toimintametodeistaan moraalisesti arveluttavia.
Ei siinä mitään, Vilader on varmasti tarjonnut apua monelle enkä missään tapauksessa sano, ettei herra mitään mistään tietäisi. Mutta jotenkin minun vain on vaikea suhtautua kovin positiivisesti ihmiseen, joka väittää, ettei koiraa kykene koskaan rakastamaan samalla tavalla kuin ihmistä (that’s bullshit) ja joka lisäksi toteuttaa välistä suoramaista natsipolitiikkaa koulutuksessaan. Koira on elävä olento, ei mikään ohjaajansa ajatuksien mukaan toimiva robotti. Jos se ei kerrasta istu alas, niin kyse tuskin on joka kerta siitä johtajuusongelmasta. Itse asiassa en edes usko ihan suoraan johtajuuteen. Lähinnä luottamukseen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvaan toveruuteen, jossa yksi ryhmästä toimii muiden pomona ja muut seuraavat, koska saattavat luottaa siihen, että pomo tietää parhaiten. Pomon tottelemisesta on konkreettista hyötyä.
Tottelemisen ei tulisi koskaan perustua pelkoon.
Palatakseni kuitenkin siihen koiran tunnepuoleen… nykyääntavataan sanoa, että koiraa inhimillistetään liikaa. Minun kokemukseni on toinen; koiraa esineellistetään ja ihmistä nostetaan jonkinlaiselle pyhälle jaustalle. Ihminen on kuulemma keksinyt, täysin ilman mitään evolutionaalista syytä, kasan tunteita joiden mukaan se nyt elää. Ihmisen etuoikeus on rakastaa, tuntea surua, kaivata ja olla mustasukkainen.
Mihin esim. mustasukkaisuutta tarvitaan? Näin siis evoluution silmin. No, nopeasti mietittynä se on kai jonkinlainen selviytymismekanismi; kannattaa olla mustasukkainen omasta patista tai ruuasta tai elinpaikasta, koska sitä tarvitsee elääkseen. Miksei eläin siis voisi tuntea mustasukkaisuutta? Eikös sekin tarvitse ruokaa, elintilaa ja kumppania? Ja mikäli sen tuntema ei sitten ole mustasukkaisuutta, niin mitä se on?
Mihin rakkautta tarvitaan? Se pitää ryhmän yhdessä, saa emon puolustamaan poikasiaan ja lujittaa kumppanien ja ystävien välisiä siteitä. Kaikki tähtää taas siihen, että selvitään. Yksilö selviää, laji selviää. Lajista riippuen nämä tunteet ovat joko suuremmassa tai pienemmässä roolissa. Sosiaaliset lajit, kuten nyt vaikkapa ihminen, tarvitsevat enemmän tämänkaltaisia tuntemuksia. Laumaeläiminä meidän nyt vaan on tultava toimeen toistemme kanssa, jottei elämä mene taukoamattomaksi tappeluksi.
Surua nyt ei varsinaisesti kai tarvita, mutta sitä tunnetaan silti. Jonkinlaiset muutokset aiheuttavat surua. Jonkun kuolema, sosiaalisten kontaktien poistuminen, yksinäisyys ja vastaavaa.
Ihminen ei suinkaan ole keksinyt tunteita omaksi ilokseen, hän on vaan nimennyt ne tuntemukset, jotka häneen tällä elon tiellä aina välillä vaikuttavat. On jokseensakin naurettavaa olettaa, ettei muilla elikoilla vastaavia olisi. Tietenkin se nyt riippuu ihan lajin aivojen koostakin. Kastemato tuskin tarvitsee suurempia tunteita mihinkään.
Onhan se helppo perustella moraalittomuuksiaan sen turvin, etteivät eläimet tunne tai ettei niillä ole sielua, mutta faktaa näissä väittämissä on tuskin tarpeeksi kenenkään asiaa enemmän pohtineen tarpeiksi. Lisäksi nykyään muutama taho on jopa innostunut tutkimaan tunteiden syntyä aivoissa ja monet tutkimukset vahvistavat käsitystä siitä, että myös eläimet tuntevat.
Muistan itsekin joskus hurjina nuoruusvuosinani kertoneeni vanhemmille, ettei koiramme Sunny suinkaan ole mustasukkainen mennessään äidin ja isän väliin, jos isä hieroo äidin niskaa. Siihen aikaan selitettiin usein, ettei koira pidä sellaisesta fyysisestä läheisyydestä ja katsoo asiakseen erottaa oudolla tavalla käyttäyvytä laumanjäsenet. Nyt, vanhempana ja viisaampana, tiedän sen olleen mustasukkaisuutta. Nuorta mieltä on kuitenkin ikävän helppo johtaa harhaan, ja aina tämä nuori mieli ei viisastu ja opi itse vanhetessaan. Sitten syntyy uuteenkin sukupolveen vanhan kuppikunnan edustajia, jotka jatkavat koirien piiskaamista, selättämistä ja pelottelemista ruotuun.
“Meidän isä on selättänyt kaikki sakemanninsa 30 vuoden ajan, ja ihan hyviä niistä on tullut.”
Niinpä niin.
Ja jos menet sellaiselle jotain vastaan sanomaan, niin ensimmäiseksi kysytään, minkä rotuisia koiria sinulla on. “Ai villakoiria? No nehän nyt ovat niin pehmeitä, ettei niitä tarvitse kunnolla edes kouluttaa!”
Ja jos toteat siihen, että niiden sakemannit, dobermannit ja rotikat on jalostettu toimimaan ihmisen kanssa yhteistyössä, niin sen jälkeen sinulle ei enää edes puhuta.