Edellisessä postauksessa lupailin jonkinlaista selostusta siitä, kuinka olen koirani saanut ja millaista elämä niiden kanssa on. Ajattelin ensin kertoa jokaisesta erikseen, mutta päädyin laittamaan kaikki samaan postaukseen ystäväni esimerkkiä noudattaen.
Kaikki alkoi vuonna 1995, jolloin Sunshine, kotoisammin Sunny, astui elämääni. Sunny tuli minulle, tai meidän perheeseemme, hyvin kliseisesti syntymäpäivälahjakseni. Aavistelin koiran tuloa jo pitkään ennen kuin asiasta meille kerrottiin. En kuitenkaan koskaan kertonut epäilyksistäni kellekään ja leikin ehdottoman yllättynyttä, kun asiasta kerrottiin. Iloista minun sen sijaan ei tarvinnut leikkiä, olin sitä ihan aidosti.
Sunny oli pentunakin hiljainen filosofi ja asenne on jatkunut läpi aikuisiän vanhuuteen asti. Sunny leikki mielellään yksin, eikä se koskaan tarvinnut suuremmin ohjattua harrastustoimintaa. Se sai olla osa jokapäiväistä lapsiperheen elämää ja oppi hyvät käytöstavat luonnostaan. Minä luin tuohon aikaan kaikki mahdolliset koirakirjat ja tietenkin yhdeksänvuotiaan innolla sovelsin niitä omaan koiraani. Opetin Sunnyn istumaan painamalla takapuolesta ja makaamaan vetämällä etujaloista. Siihen aikaan korostettiin suoran fyysisen johtajuuden tärkeyttä, mutten silloinkaan koskaan hyväksynyt selättämistä tai seinille nostamista (“otetaan luulot pois”. Muitakin mitä erikoisimpia keinoja kyseiseen toimintaan löytyi…). Minussa asui pieni (k)apinallinen, joka sanoi että jos minulla on oikeus kajota koiraan, niin eikö sillä ole silloin oikeus kajota minuun?
Sunny oli hyvä oppilas, muttei mikään tajuttoman nopea tai innokas oppija. Vasta kun sain naksuttimen joskus Sunnyn ollessa jo hiukan vanhempi aikuinen, oppimisesta tuli Sunnyn mielestä hauskaa. Vielä nykyäänkin, lähestulkoon kuurona, se innostuu nähdessään naksuttimen. Naksuttimen avulla opetin Sunnyn muunmuassa heiluttamaan ja antamaan tassua. Muitakin asioita kokeilin, mutten tuohon aikaan ollut mainittavan hyvä kouluttajana.
Sunnyn vanhuusvuosina osallistuimme vielä agilityn alkeiskurssillekin. Erityisesti pussi miellytti Sunnya, ja myös putki oli kiva. Emme koskaan treenanneet kotiagilitya pidemmälle, mutta siitä Sunny piti aina siihen asti, kun loukkasi kaksi vuotta sitten jalkansa pahasti ja menetti kykynsä hyppiä.
Halusin pitkään Sunnylle seuraksi toista koiraa ja kun sitten muutin omilleni 2005 syksyllä, tuli tilaisuus. Rahatilanne ei kuitenkaan antanut myöden ja opiskelin tuohon aikaan ammattikorkeassa. Tilaisuus pennun ostamiselle tuli vasta kaksi vuotta myöhemmin, keväällä 2007. Aaro muutti luokseni kesäkuussa 6. päivä Sipoosta.
Aaro oli luonteeltaan melko hankala tapaus, ja on ajoittain edelleen. Se on erittäin ihmiystävällinen ja ehdottoman oppivainen, innokas ja energinen pakkaus. Aarolla on kuitenkin egoa. Aaro on äijä. ÄIJÄ isolla ÄÄLLÄ. Kävimme Aaron kanssa monta keskustelua siitä, kumpi oikeastaan tietää paremmin. Paras tapa osoittaa Aarolle sen paikka oli harjoitella tottelevaisuutta ahkerasti. Aaron laaja temppurepertuaari onkin tulosta siitä. Vielä nykyäänkin Aaro aina välillä saa päähänsä ärähdellä minulle. Ja sitten ollaan nöyrää poikaa, kun minä ärähdän kunnolla takaisin.
Vinkki; tekeytyminen koiraksi on julkisilla paikoilla noloa, mutta toimii. Hampaat irveen, kauhea rähinä päälle ja keho jäykäksi. Ainakin Aaro ymmärsi tämän paljon paremmin kuin pelkän äänen korottamisen.
Aarolle ei riitä pelkkä tavallisen elämän seuraaminen ja Aaron kanssa harjoittelenkin temppujen lisäksi kotitokoilua (tavoitteena olisi joskus möllitokoon osallistuminen myös), näyttelyitä ja sellaisia agilityliikkeitä, joihin se jalkoineen kykenee. Aaro ylikuumenee herkästi ja silloin se on mahdoton. Tärkeää onkin osata lukea merkit ja osata rauhoittaa poika tarpeeksi ajoissa. Rähinätkin sattuvat lähes poikkeuksetta aina silloin, kun Aaro käy ylikierroksilla.
Aaron kanssa olen paljon paremmin selvillä kouluttamisesta. Olin vanhempi Aaron tullessa, olin opiskellut asioita enemmän ja lukenut ongelmakoirien kouluttamisesta ja vastaavasta. Olen myös viettänyt lukemattomia tunteja toko- ja tottelevaisuuskursseja katselemassa ja oppinut sitäkin kautta. Näiden kahden vuoden aikana, jotka Aaro on elänyt kanssani, olen sitten soveltanut oppeja ja katson kehittyneeni paljon kouluttajana. Naksutin on suuri apu, enkä oikein käsitä, miten olen koskaan saanut mitään aikaan ilman sitä.
Karemin hankin tänä herran vuonna 2009, kun opiskeluni syksyllä jatkuvat. Aarolla on seuraa kotona pitkien päivien ajaksi ja minun haaveeni vinttikoirasta toteutui viimein. Pienet pelot koira-allergiasta haistuivat, kun elo “normaalikarvaisen” koiran kanssa on onnistunut. Kunhan muistan siivota pari kertaa viikossa kunnolla ja vaihtaa petivaatteet usein, niin selviän hyvin. Pientä nuhaa voi esiintyä silloin tällöin, jos Karem on päättänyt nukkua ihan naamassa kiinni.
Karem on täysin erilainen, kuin villakoirat. Se on itsenäisempi ja jollakin tasolla koiramaisempi. Sitä ei motivoi miellyttämisenhalu, kuten kaikkien kaveri-Aaroa, vaan oma hyöty. Se on myös voimakastahtoinen, muttei samalla tavalla kuin Aaro oli. Karem ei jaksa pomottaa ja on jo tässä vaiheessa sopeutunut siihen, että minä päätän. Mitä nyt välillä melkein viisikuukautisen uhmalla hiukan kokeillaan. Poikien tulevasta arvojärjestyksestä en ole varma. Voi olla, että järjestys muuttuu, kun Karem kasvaa… mene ja tiedä.
Karemin oppiminen on edistynyt hyvin. Ilman naksutinta olen opettanut sille nyt muutamia perusasioita ja jahka saan sen ehdollistettua naksulle ja ikää tulee lisää, niin alamme kokeilla vaikeampia asioita. Tällä haavaa Karem osaa istua, odottaa, seurata, mennä maate ja tulla luokse. Käytän käsimerkkejä opetuksessa, mutta tällä hetkellä vain istuminen menee suoraan käsimerkillä. Maahan tarvii vielä liioitellun merkin toimiakseen.
Tällä hetkellä minulla on siis kolme koiraa. Kahden kanssa jaan kotini ja kolmas asuu vanhemmilla. Vaikka Karemista ei taidakaan näyttelyihin olla ja Aaroa ei voi käyttää jalostukseen, niin en ole hankkimassa koiraa nyt vielä pariin vuoteen. Seuraava koira olisikin sitten narttu, jotta saisin kasvatuksen kunnolla käyntiin. Aion kasvattaa villakoiria, tällä haavaa kokomuunoksilla kääpiö, keskari. Mahdollisesti iso tulisi mukaan myöhemmin. Isovillakoira on myös yksi pitkäaikaista haaveistani. Whippet on kuitenkin osoittautunut niin hurmaavaksi roduksi ainakin alkukäsityksen puolesta, että harkitsen vähän sitäkin kasvatuskannalta. Saas katsoa nyt.
Juu on Kira kyllä aika villi
Hei, 18.6. on maastoharkat sitten Harjavallassa. Katso lisää Lännen Vinttikoirien sivulta. Ollaan menossa sinne.
Joo, näillä näkymin ollaan kummankin pojan kanssa tulossa paikan päälle. Toivotaan, että tämän villispojjaan teräspolvet nyt kestää sen. Ettei se revi liikoja itsestään ja loukkaa. Loppukesästä pitää olla liikkeet kunnossa.