Varisparvi.net | Koirat

4.12 sunnuntaina koitti viimein elämäni ihka ensimmäinen Voittaja. Kamat oli pakattu ja Nadira pesty jo edellisenä päivänä ja aamulla lähtö koitti n. 4.00. Sää oli uskomattoman surkea; satoi koko ajan ja oli märkää ja kuraista. Jollain ilveellä kuitenkin päädyimme Helsingin messukeskukseen suht puhtaan koiran kanssa.

Nadiraa väkijoukko jännitti suunnattomasti, mutta ennen kehää neiti päätti sitten vetää parin tunnin tirsat ja herätessään oli kaikkea muuta kuin jännittynyt. On se vaan mainio koira. Kehän äärellä jännittivät minun ja isän lisäksi Nadiran toinen omistaja Yasmin ja Julia, joka omistaa Mimmin pentuesisaruksen Romeon. Myös ystäväni Heli matkusti paikalle kannustamaan, suuri kiitos hänelle siis. Marika, Rauno, Unna, Ado ja Larakin nähtiin. Vilaukselta näin myös Idan, joka handlasi myös junnunartuissa kisaavaa upeaa Envy-afhaania (Xaga’s Luthien). Erityisen hienoa oli nähdä Tiinaa, jonka kanssa ei olla nähty aikoihin! Tiina oli jännäämässä sijoitusnarttunsa Ellenin menestymistä dalmiksien junnunartuissa.

Tuomari oli tiukka ja odotti selvästi junnukoiriltakin kehittynyttä rakennetta. Nadira esiintyi mielestäni oikein kivasti näin nuoreksi, mutta oli joukon nuorin ja se näkyi arvostelussa. Tuloksena EH seuraavalla arvostelulla:

“10 months. Young lady for this class. Tall. Excellent guadvatic on this moment. Nice topline. Correct croup. Feminine head, but must be developing. Very nice eyes, correct bite. Little staright in front, excellent angulations in hindquarters. Body ok for this age. Shows very nice moments in the movement, but still a little bit weak to what is connection to age. Must become a little bit more in balance.”

Tuomarina oli Gerard Jipping Alankomaista.

Kun kehässä oli käyty pyörähtämässä, kiertelin Yasminin ja Helin kanssa vielä kojuissa ja ostin Nadiralle pannan ja koirille joululahjat. Näyteruokaakin saatiin pari pakkausta. Kokemus oli mainio ja seuraavana vuonna takuulla mennään uusiksi! Vaan on tuo sen sortin tapahtuma, että ei niitä useampaa vuodessa jaksaisi.

(kuva on muuten Helin nappaama)

Aaro on se “murheen kryyni” jokaisessa perheessä. Se lapsi, joka aina hankkiutuu hankaluuksiin, jolle aina tapahtuu kaikkea ja joka reagoi kaikkeen vahvasti. Cesar Millanin sanoin se olisi “epävarma dominoija”, eli se kaikista hankalin koiratyyppi. Koira, joka pelkää, on epävarma ja yrittää kompensoida sitä dominoimalla. Valitettavasti tämä vain lisää epävarmuutta ja hermostusta.

Aaron puoliveljellä on samankaltaisia ongelmia, joten epäilen huonon hermorakenteen olevan perinnöllistä. Aaron tilaa eivät millään tasolla helpottaneet, tai helpota vieläkään, huonot polvet, joista aiheutuu kipua ja haittaa.

Aaro syö niveliinsä CartiVet-nimistä valmistetta ja se on vaikuttanut myös Aaron mielialaan. Huolimatta tästä Aaro on erittäin räjähdysherkkä varsinkin urosten suhteen. Olen harkinnut pojan leikkaamista, mutta mahdollinen kastroinnista seuraava arkuus arveluttaa. Tuota aremmaksi sen ei todellakaan soisi tulevan…

Koska Aaron elämä on jatkuvaa stressaamista hyvin rutiinipitoisesta elämästämme huolimatta, päätin kokeilla jotain muuta. Harkitsin jo eläinlääkärille menemistä ja keskustelua rauhoittavista lääkkeistä, kun törmäsin sattumalta Mustin ja Mirrin tuote-esitteessä Full O Life-tuoteryhmään. Se valmistaa öljyjä erilaisiin tilanteisiin luonnontuotteista. Yksi öljyistä, Calmer, on tarkoitettu hermostuneille, stressaantuneille ja aggressiivisille koirille. Viimeisenä oljenkortena ennen lääkkeitä päätin kokeilla. Ostin suht halvan putelin ja annoin Aarolle tänään ensimmäisen annoksen, 2,5 ml. Tulos oli yllättävä; Aaro ei stressaantunut pesusta läheskään yhtä paljoin kuin ennen. Se ei paennut eikä heittäytynyt maihin, kun kastelukannu kaatui. Yleensä mikä tahansa koka ääni saa sen vapisemaan ja pakenemaan. Se melkein nukahti syliini föönatessani sitä turboföönillä. Nyt se makoilee maassa ja valmistautuu nukkumaan. Leikkikin maittoi, joten mitenkään apaattinen se ei ole, eikä huumattu. Se on… normaali. Sitä ei pelota.

Ensikokemus on siis äärimmäisen positiivinen ja toivon, että öljy vaikuttaa tulevaisuudessakin yhtä hyvin. Sitä saa käyttää yksittäisissä stressaavissa tilanteissa, kuuriluontoisesti tai jatkuvana lisänä ruokavalioon. Ainakin alkuun Aaro syö nyt parin viikon kuurin. Katsotaan, miten tilanne edistyy. Jos öljy todellakin auttaa, se jää CartiVetin ohella avuksi villapojalle. Nyt on viimein aika lakata pelkäämästä.

—–

Ensi sunnuntaina on muuten Nadiran debyytti junioriluokassa; Voittaja 2011! Sinne olemme suuntailemassa heti aamutuimaan. Päivittelen sitten tänne, miten reissu meni.

Nyt se sitten viimein on hyväksytysti läpikäyty. 22.-23.10 Ellivuorella järjestettiin kasvattajakurssi, ja ilmoittauduin sinne jo kesällä, etten vain missaa hyvää tilaisuutta. Motivaationi asteesta jotain kertoo se, että ajoin sinne ihan yksin autolla. Minä vihaan autolla ajamista yksin vieraissa paikoissa. Navigaattori ei suinkaan tehnyt elämästäni yhtään helpompaa, mutta kuin ihmeen kaupalla kykenin ajamaan Ellivuodelle, sieltä kaverille, sieltä Ellivuorelle, sieltä Marikalle ja sieltä viimein porukoiden kautta Eurajoelle.

Kaikki on suhteellista. Puolitoista tuntia kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten tutkimusten eroja tuntuu käsittämättömän kuivalta, mutta seitsemän ja puoli tuntia päivässä koiraluentoja jättää jopa nälän kuulla lisää.

Itse sain eniten irti astutuksen, synnytyksen ja pentueen hoidon läpikäymisestä kuvien kanssa. Myös luento ruokinnasta oli erinomainen. Liityin samalla Hill’sin kasvattajajäseneksi ja mikäli testiksi ostamani pari pussia tuntuvat sopivan pojille ja Nadiralle, siirrymmekin Hill’sin tuotteiden käyttäjiksi. Ainakin niiden mausta näyttävät kaikki pitävän. Aaro nyt vähän katsoo kieroon, mutta se katsoo aina kieroon.

Luennon anti oli siis kokonaisuutena hyvä, mutta myös parannettavaa löytyi. Aikaa oli rajallisesti, mutta siitä huolimatta olisin mieluusti kuullut ruokintaohjeita ja faktoja joltain muultakin, kuin Bernerin (Hill’sin maahantuoja) edustajalta. Nyt tarjonta jäi vähän yksipuoliseksi. itse luennoitsija oli kyllä hyvin asiantunteva ja hänellä oli antaa meille vähän materiaaliakin; lukuisia pikkuvihkosia, tietolappuja kasvattajaeduista sekä mikä parasta, maistiaisia ruuista koirille. Nappasin mukaasin i/d-kostearuokaa sekä kaksi pikkupussillista eri nappuloita, jotka menivät heti kotiin palattuani saman tien parempiin suihin. Kostearuoka ei kelvannut Aarolle, muille kylläkin. Pentunappulat + lapukoille tarkoitetut erikoisrotunappulat menivät kuin kuumille kiville.

Synnytyksestä, astutuksesta ja pentueen hoidosta oli luennoisassa 163 pentuetta kasvattanut kasvattaja. Hänen asiantuntemuksensa itse tapahtumista oli äärimmäisen rautainen, mutta omaan korvaani särähtivät käskyt jättää heikommat pennut kuolemaan. Luonto ottaa omansa luonnossa, mutta ihmisellä on eettinen velvollisuus huolehtia, ettei yksikään otus tarpeettomasti kärsi. Mikäli pentu on elinkelvoton, se tulee lopettaa asiaankuuluvasti. Mikäli se selviää auttamisella, sitä tulee auttaa. Yhtäkään pentue ei tule hylätä pentulaatikon reunalle kylmettymään hengiltä vain siksi, että “luonto kyllä kerää omansa pois”. Luonto ei ajattele yhtään mitään eikä se kerää yhtään mitään. Se nurkassa kyyhöttävä yksilö voi kasvaa voimakkaaksi ja terveeksi koiraksi, mikäli saa elämänsä alkutaipaleella hiukkasen apua.

Kävimme läpi myös “kasvattajan Raamatun”, eli koirarekisteriohjeen. Jotenkin en vain käsitä, miten Kennelliitto samaan aikaan voi sanoa olevansa terveiden rotukoirien kannalla, ja kuitenkin kuvailla rotumääritelmästä vaikkapa värinsä suhteen poikkeavaa koiraa “jalostuksellisesti katsoen sairaaksi”. Julma tosiasia on, että jokaikinen rotu on 50 vuoden päästä samalla tilanteessa, kuin huonoimmin voivat rodut nyt, ellemme muuta radikaalisti jalostus- ja rekisteröimisohjeita. Lisäksi en ymmärrä rakenteellisesti hyvin poikkeavien ja sairaiden rotujen jalostuksen sallimista. Luennoitsijat kyllä puhuivat tällaisten rotujen muuttamisen/lopettamisen puolesta, mutta saamamme tekstimateriaali korosti, että rotukoiran tulee olla SEKÄ terve ETTä rodunomainen, ja valitettavasti se rodunomaisuus monen rodun kohdalla tarkoittaa nykyään sairasta. Yhtälö on siis mahdoton, mutta asialle ei silti tehdä mitään. Tosin, paskaako siitä pelkkää Kennelliittoa syyttämään; jokainen tällaista rotua kasvattava ja tällaisen rodun pennun hankkiva tukee sairasta jalostusta. Omilla valinnoillaan kasvattajienkin on mahdollista vaikuttaa rotujen terveyteen. Muutosta tapahtuu kyllä, hitaasti mutta varmasti, jos sille antaa tilaisuuden.

Nyt ei auta sitten kuin odotella, että se kurssitodistus sieltä tulee postissa. Sen jälkeen lähetän anomuksen rotujärjestölle ja jahka sekin on saatu, lähtee viimein kennelnimihakemus menemään. Tavoitteena olisi, että ensi kesänä se oma kennelnimi sitten viimein olisi jo.

Yksi tavoite jälleen saavutettu.

Samankaltaisia vetoomuksia, kuvia, tarinoita, postereita ja julisteita on netti piukassa. Kun isot rahat tulevat mukaan eläinharrastukseen, harrastuseläimet kärsivät. Tämä pätee valitettavasti myös vinttikoiraurheiluun.

Mitä itse taas en hyväksy, on kieltämisen vaatiminen ja jokaisen harrastajan leimaaminen julmaksi ihmishirviöksi. Vinttikoiraurheilu näyttää kurjat kasvonsa erityisesti niissä maissa, joissa vinttikoiraurheilussa pyörivät suuret summat, mutta Suomessa ja monessa muussa maassa tilanne on eri. Suomessa vedonlyöntibisnes on niin pientä, ettei täällä ole täysin yleisenä käytäntönä hankkiutua eroon huonosti juosseista koirista. Valitettavasti on ihmisiä, jotka myyvät eteenpäin huonosti pärjäävät koiransa ja joille koira on vain kisaväline, mutta tässäkin tapauksessa koiralle sentään etsitään koti. Sitä ei sidota nääntymään hengiltä, kiinnitetä ratakiskoihin, ammuta eikä kivitetä kuoliaaksi. Jokainen noista tavoista on valitettavasti yleinen keino lopettaa koira niissä maissa, joissa vinttikoiraurheilu on bisnestä.

Mitkä asiat sitten tekevät vinttikoiraurheilusta huonomaineista niissä maissa, joissa raha on keskeisessä osassa harrastuksessa?

Asiattoman lopettamisen lisäksi koiria kohdellaan usein huonosti. Yleistä on, että ennen kisaa koiria pidetään nälässä pitkiä ajanjaksoja, jotta niiden kilpailuvire olisi mahdollisimman korkea. Vinttikoirat ovat alun perin ajaneet elävää riistaa ja liikkuva viehe laukaisee saalis- ja ajovietin. Uskotaan, että nälässä pitäminen kohentaa koiran mahdollisuuksia voittaa, koska se kuvittelee saalistavansa oikeaa riistaa ja nälkä ajaa sitä yrittämään parhaansa. Todisteita tälle väitteelle ei ole.

Kisaavien koirien elämä kisojen ulkopuolella on usein välttävää. Ne eivät saa kunnon ruokaa tai lääkehoitoa tarvittaessa, niitä ei välttämättä ulkoiluteta kuin treenimielessä ja virikkeetön elämä aiheuttaa turhautumista ja psyykkisia ongelmia. Usein koirat myös viettävät aikaa aivan liian täyteen tupatuissa häkeissä. Kisaan joutuessaan nälkiintyneet, huonossa lihaskunnossa olevat koirat ovat alttiita loukkaantumaan. Loukkaantumisia toki sattuu Suomessakin, eikä kaikilta voida välttyä. Kun on kyse näin nopeista ja joidenkin rotujen kohdalla suurista eläimistä, puhutaan myös suurista voimista. Loukkaantumisriski on olemassa aina, kun tehdään jotain.

Koska huippujuoksija on omistajalleen tuottoisa otus, pentueita syntyy tasaiseen tahtiin. Henkiin jäävät vain ne yksilöt, joista uskotaan kasvavan hyviä juoksijoita, ja loput lopetetaan. Treenaaminen ei suinkaan ole kirmaamista kauniilla ruohoniityillä omistajan väkertämän vieheen perässä, vaan koirat todistavat itsensä muutamassa ensimmäisessä kisassa. Jos eivät, kuula kalloon ja seuraavaa koppiin.

Monissa maissa on nimenomaan vinttikoiriin erikoistuneita rescuejärjestöjä, jotka pelastavat vanhoja, uransa jo juosseita koiria lopetukselta. Englannissa yksi järjestö mm. kyttää rautateitä. Vuosien saatossa järjestön aktiivit ovat oppineet tuntemaan ne paikat, joihin omistajat käyvät sitomassa huonosti juoksevia, “turhia” koiria, ja pelastavat koirat ennen kuin juna ajaa niiden ylitse.

On siis täysin selvää, miski harrastuksella on niin huono maine varsinkin ulkomailla. Totuus kuitenkin on, että vinttikoira haluaa juosta siinä missä veri vetää metsästyskoiraa metsälle. Juokseminen kisoissa, toteutettuna oikein ja oikeanlaisissa puitteissa, on sekä koiralle että omistajalle palkitseva, jännittävä koiraharrastus muiden joukossa. Suomalaiset kilpakoirat ovat usein ihan tavallisia perheenjäseniä siinä, missä muutkin koirat. Suomeen mahtuu toki muutama elantonsa kisaamisella ja kasvattamalla tahkoava kennelkin, mutta niissä piireissä eivät todellakaan niin valtavat rahat liiku, että koiria olisi lukemattomasti ja niitä hävitettäisiin tappamalla sitä mukaa, kun niistä tulee turhia.

Minä tulen aina kisaamaan vinttikoirillani, jos ne vain kisaamisesta nauttivat, koska mielestäni vinttikoiralla kuuluu olla ajoviettiä. Sen tulee haluta ajaa, eikä se ole onnellinen joutuessaan viettämään koko elämänsä ympäristössä, jossa ei saa koskaan toteuttaa vaistojaan. Niin kauan, kuin harrastaminen pysyy harrastamisena ja koirasta ei tule kisavälinettä, niin kauan, kuin suuret rahat pysyvät poissa Suomen kisakentiltä, vinttikoiraurheilu on äärimmäisen hyvä ja humaani harrastus jokaiselle vinttikoiraihmiselle. Radoille tai maastoon vain!

Linkkejä:

Greyhounds: Racing to their deaths

Suomen vinttikoiraliitto

Greyhound Racing Liitto

Whippet-Harrastajat ry.

Pikku juoksija

Marika päätti blogissaan esitellä kaikki koiransa nyt, kun vuosi lähenee loppuaan ja näyttelyt, maastojuoksut sun muut alkavat olla ohitse. Minä ajattelin tehdä samoin, joskin hiukan pienimuotoisemmin. Olen niin laiska, etten jaksa muuta. Samalla tulin taas kääntäneeksi englanniksi koirien esittelyt ja lisänneeksi vielä Nadirankin lauman jatkoksi.

Ajattelin aloittaa vanhimmasta ja edetä nuorimpaan. Koska Sunny on syy koiraharrastukselleni, esittelen senkin, vaikka mummeli onkin jo pari vuotta metsästänyt sammakoita autuaammilla seuduilla.

Sunshine, “Sunny”, 1995-2009

Sunny muutti meille huhtikuussa 1995. Se syntyi 10.2. samana vuonna ja oli melkein tasan 2 kuukautta tullessaan. Saapuminen oli ajoitettu syntymäpäiväkseni, koska minä olin se, joka oli kaikista kiihkeimmin kinunut koiraa alun alkaenkin. Sunny oli siitä huolimatta koko perheen koira, joskin kaikista kiihkeimmin se seurasi minua ja äitiä. Vanhemmiten se ei suostunut kovinkaan usein edes lenkille muiden kanssa.

Sunny oli rekisteröity kääpiövillakoira kotikasvattajalta. Sen kanssa oli tarkoitus käydä parissa näyttelyssä ja vanhemmat olivat miettineet pentuettakin, mutta hyvin nuorella iällä Sunnylla sitten todettiin patella luksaatio. Virallisesti polvia ei koskaan tarkistettu, mutta itse arvioisin asteiksi 2 ja 1. Jalat eivät koskaan suuremmin haitanneet Sunnya, vasta vanhemmiten liukkaina talvina liikkuminen kävi hankalaksi.

Sunny oli luonteeltaan rauhallinen ja tasapainoinen koira, joskin se sai ensimmäisenä koirana läpi jos jonkinmoisia omia aivoituksiaan. Varsinkin vanhemmiten nämä saadut etuudet näkyivät hiukan uppiniskaisena käytöksenä. Sunny oli myös kova näykkimään; se ei koskaan satuttanut, mutta se osasi kyllä sanoa, koska tilanne ei ollut mieleen. Trimmatessa se meni veteläksi kuin ruodoton kala, pestessä yritti aina lipua askel askelelta kohti saunan ovea ja sitä kautta karkuun. Cesar Millan ja kumppanit saisivat sätkyn siitä, miten paljon omaa tahtoaan se sai läpi varsinkin nuorempana kokemattomassa koiraperheessä, mutta meidän onneksemme se oli hyvin tasapainoinen otus eikä sillä ollut loppujen lopuksi tarvetta pomottaa.

Sunnyn kanssa ei koskaan harrastettu virallisesti mitään, yhtä 12-vuotiaana läpikäytyä agilityn alkeiskurssia lukuunottamatta, mutta se oli kyllä monessa mukana. Muita koiria se ei yleensä huomioinut ollenkaan, ja jos oli pakko, se osoitti olevansa se ylempi. Oli kyse sitten pienistä tai ihan valtavan suurista koirista. En muista yhdenkään koiran, sedän perheen toyvillakoiraa lukuunottamatta, vastustaneen sitä. Se oli vain niitä koiria, jotka tiesivät paikkansa, ja ottivat sen. Aaron ja viimeisenä vuonna myös Karemin saapuessa Sunny oli melko tomera täti komentamaan ja huonosta liikkumisestaan huolimatta loppuun asti koiralauman kiistaton kuningatar. Koskaan se ei kuitenkaan rähissyt turhasta eikä haastanut riitaa; se yksinkertaisesti piti nuorukaiset kurissa ja nuhteessa.

Sunny menehtyi 16.9. melko nopeasti vesikeuhkoon ja kasvaimeen. Aiemmin samana vuonna leikattu suuri nisäkasvain oli ehtinyt levitä keuhkoihin. Sunny laihtui kyllä kesän aikana paljon ja oli väsyneempi. Jokainen tiesi, että lähtö tulisi pian. Oli onni, että se lopulta tapahtui parissa päivässä ilman sen pidempää kituuttamista, eikä päätös ollut vaikea. Raskas se oli, mutta oikein. Sunny oli kuollessaan melkein tasan 14 ja puoli vuotta.

Alcander, “Aaro”, 2007

Aaro on ensimmäinen oma koirani. Se on syntynyt 17.4. ja tuli minulle kesäkuun alussa. Asuin silloin melko vakituisesti vanhempieni luona, koska olin töissä Rauman telakalla. Viikonlopuiksi menimme Aaron kanssa silloiseen vuokraluukkuuni Poriin.

Aaro oli mahdollisesti maailman kamalin koiranpentu. Siitä on itse asiassa videotakin todisteena. Se ehtii videon aikana tuhota kahta eri kukkamaata, kiusata Sunnya, pissata, hyppiä kalliokilvillä ja juosta leikkimässä pallollaan. Ja se video kestää kaksi ja puoli minuuttia. Aamuisin Aarolla oli tapana herättää minut hyppäämällä rintani päälle makaamaan ja laittamalla etutassunsa suuni päälle, jos yritin sanoa sille jotain. Yleensä sillä tassulla oli sitä ennen tallottu paperille tehdyt pissat.

Aaron jaloista olenkin kertonut niin useaan otteeseen, etten halua tässä kohtaa keskittyä vain niihin. Ne olivat 3 ja 4 ja ne pettivät totaalisesti ennen vuoden ikää. Aaro liikkui kaksi kuukautta etujalkojensa avulla ennen kuin viimein pääsi leikkaukseen ja kipu ja kuntoutus ovat jättäneet jälkensä sen psyykeeseen. Aaro oli myös tullessaan selvästi arka pentu, eli osa sen huonosta hermorakenteesta on ihan synnynnäistä.

Aaro on varsinainen tohtori Jekyl & Herra Hyde. Se on ehkä ihmismyönteisin otus, mitä tiedän, ja perhe on sille kaikki kaikessa. Vieraidenkin rapsutukset kelpaavat, kunhan ne on ensin haukuttu. Aaro on selvästi ihmisen paras kaveri ja se eläisi varmasti varsin mielellään myös ainoana koirana. Aaro on vahvimmin leimautunut minuun ja isään, ilmeisesti siksi, että me olimme sitä hakemassa. Isä myös touhuaa Aaron kanssa paljon, ja Aaro onkin aina haljeta liitoksistaan kun isä tulee käymään. Aaro myös tunnistaa isän auton äänen. Aarolla on paljon miellyttämisenhalua ja se tekee temppuja mielellään. Uusien temppujen opettelu käy Aarolta käden käänteessä ja ainoa rajoitus temppujen oppimiseen onkin minun mielikuvitukseni ja kykyni pilkkoa suoritus loogisiin osiin opetettaessa. Aaro on hyvin palkitseva otus; kun opetus on oikeanlaista, se oppii muutamalla toistolla ja tarjoaa temppujaan ihan silkasta temppuilun riemusta.

Se Herra Hyde-puoli onkin sitten hankalampi tuttavuus. Aaro on pelkoaggressiivinen rähisijä, joka dominoi epävarmuuttaan muita koiria eikä ole edes mikään hyvä pomo. Se rähisee eikä se ei osaa komentaa, vaan se aloittaa heti tappelun. Se on arvaamaton ja se stressaa helposti. Sitä ei voi jättää vahtimatta mihinkään tilanteeseen, jossa on muita koiria. Lapsista Aaro ei oikein välitä, se pelkää niitä. Kun jalkoihin sattuu, Aarosta tulee kiukkuinen ja äreä ja se vetäytyy omiin oloihinsa.

Aaro on opettanut minulle kenties enemmän, kuin mikään muu koira. Sunny opetti kyllä perusteet siitä, millaista koiranomistaminen on, mutta Aaron kanssa olen joutunut miettimään kaiken uusiksi. Se on ollut kokonaan minun vastuullani ja se ei ole aina tehnyt kanssaan asumisesta helppoa. Karemia se ei meinannut hyväksyä ollenkaan ja näin valtavasti vaivaa saadakseni ne kavereiksi keskenään.

Huolimatta tästä, tai ehkä juuri tämän takia, minulla on Aaron kanssa hyvin vahva side. Vaikka rakastan kaikkia koiriani yhtä paljon, Aaro aistii selkeästi parhaiten minun mielialani ja reagoi niihin. Se on kipeä silloin, kun minäkin olen ja se puolustaa minua, jos tunnen oloni uhatuksi. Sillä on myös vastustamaton tapa tulla painamaan päänsä polvelle ja tuijottaa silmiin. Niin kauan kuin sitä vain malttaa rapsuttaa, se istuu seisoo siinä uskollinen katse ruskeissa nappisilmissään ja hakisi varmaan pyynnöstä kuun taivaalta, jos vain osaisi. Toki sitä ensin pitäisi riepotella vähän itse. Aaro on luonteeltaan hyvin iloinen, leikkisä ja jekkuileva silloin, kun stressi ei tee siitä synkkää.

Aaro harrastaa aktiivisesti lähinnä mätsäreitä ja joskus silloin tällöin virallisia näyttelyitä. Kaikista tyytyväisimmillään se on saadessaan opetella temppuja ja olla osa jokapäiväistä elämää.

Roberta’s Karamelli, “Karem”, 2009

Karem saapui minulle 2009 keväällä ollessaan 3kk:n ikäinen. Se on syntynyt 5.1. Karem oli pitkällisen vinttikoirahaaveen toteutus, joskin se saapui pienenä heräteostoksena; olin haaveillut vinttikoirasta pitkään ja tutkinut pentupalstoja Whippetliiton sivuilla, mutta tarkoituksena oli spotata vasta joku tulevaisuuden pentue, joka ehkä syntyisi keväällä ja olisi luovutusikäinen kesällä. Sattumalta törmäsin kuitenkinkennel Roberta’s-pentujen ilmoitukseen, ja menin katsomaan niitä vaihdettuani muutaman sähköpostin kasvattajan kanssa. Karemhan se sieltä sitten lopulta varattiin minulle, ja poika muutti luokseni pääsiäisloman aikaan.

Karem on ehkä maailmankaikkeuden kiltein ja kärsivällisin olento. Ei varmaan ole olemassa toista yhtä lempeää ja loputtoman pitkäpinnaista koiraa, joka hiljaisella ja herkällä läsnäolollaan rauhoittaa kenen tahansa mielen. Karemin erityinen suosikkituttavuus ovat koiranpennut, joiden kanssa se jaksaisi temmeltää vaikka päivät läpeensä. Muidenkin koirien kanssa Karem tulee juttuun erinomaisesti. Se on kaikkien kaveri, vaikka kastraation myötä se välillä epävarmuuttaa haukkuu, jos lenkillä joku toinen koira tulee naamalle. Yleensä se epävarmuus kuitenkin katoaa saman tien, mikäli toinen on kiltti. Karem herätti minussa haaveen ottaa joskus toinenkin vinttikoira, ja sen kautta olen huomannut olevani vinttikoiraihminen. Niiden aerodynaaminen, eleganssi kauneus yhdistettynä lempeään luonteeseen, räjähtävään toimintavalmiuteen ja nopeuteen sekä sisätiloissa rauhallisuuteen viehättää minua. Karem on myös hyvin uskollinen ja lojaali otus; se rakastaa koko perhettämme ja erityisesti pikkuveljeäni, mutta minä olen sille selvästi tärkein ihminen.

Karemin ainoa hankala puoli on sen tapa tuhota kaikki, mihin se koskee yksinollessaan. Karem vietti pitkään yksinoloaikansa isossa metallihäkissä. Osa ihmisistä ei tätä hyväksy, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja; en halunnut luopua koirasta missään tapauksessa tuhoilun takia eikä minulla toisaalta ollut varaa jatkuvasti hankkia uusiksi kaikkea kahvinkeittimestä vaatteisiin saakka. Nykyään Karem viettää yksinoloaikansa eteisessä, josta on tyhjennetty kaikki suuhun kelpaava, ja se on toiminut ok.

Karem harrastaa maastojuoksua, ja jahka saan sen mittautettua, anon sille maastojuoksukirjat. Karemin oma henkilökohtainen ennätys on tämän vuoden kiihdytyskisoista Kirjurinluodosta, josta löytyy oma postauskin muutama entry taaksepäin. Karemilla on vahva vietti ja se on onnellisimmillaan saadessaan toteuttaa sitä, mihin se on jalostettu; juosta sydämensä kyllyydestä saaliin perässä.

Karemilla oli myös koirien keskuudessa äärimmäisen harvinainen monorkismi, eli sille oli kehittynyt vain yksi kives ja sekin oli nivuskanavassa. Toista kivestä ei löydetty ja monorkismi todetaan loppuvuoden aikana yksinkertaisella verikokeella. Karem on nyt kastroitu. Monorkismin takia Karem on kasvanut melko suureksi ollakseen whippet ja se on hyvin pentumainen luonteeltaan yhä edelleen.

Jewel, “Helmi”, 2010

Helmi on vanhempieni koira, ja se muutti heille vuoden 2010 kesäkuun alussa. Helmi on syntynyt 10.4. Kun menin tapaamaan helmiä ensikertaa, se nukkui keskellä karvaleluja ja luulin sitä yhdeksi sellaiseksi. Kun se avasi silmänsä ja liikahti, en ollut uskoa, erttä jokin niin surkean pieni voi olla elävä koira.

Helmi on hyvin terhakka, omanarvontuntoinen ja tyypillinen villakoiraneiti. Se otti paikkansa lauman pomona jo vuoden ikäisenä ja pitää Karemin ja Aaron Herran kurissa ja nuhteessa. Helmi on dominoivasta luonteestaan huolimatta hyvä muiden koirien kanssa; kun arvojärjestys on selvä, se leikkii mielellään muiden kanssa ja sillä onkin Karemin ja Aaron lisäksi kaksi hyvää koiraystävää. Helmi on hyvin oppivainen ja ottaa kontaktia erinomaisesti. Se on myös mörköiän selätettyään melko itsevarma ja terveen rohkea tapaus, jonka ainoa kauhistus enää tässä vaiheessa on näyttelyistä tuttu pöytä.

Helmin toisessa polvessa on nyt ollut jotain vikaa, ja odotammekin nyt ensi vuotta tarkistaaksemme, johtuuko polven ontuminen onnettomuuden takia vaurioituneista ristisiteistä, vai onko vaiva perinnöllinen.

Helmi harrastaa näyttelyitä ja se onkin pärjännyt oikein hyvin ollakseen nuori. Se on saanut 2xERIN, 1xEHn ja 1xHn. Takana on myös yksi junioriluokan voitto. Helmin vahvuus on sen erinomainen terhakkuus ja ylpeys, jolla se kantaa itseään. Helmi on todellinen kääpiövillakoira ja juuri senkaltaiset persoonat ovatkin saaneet minut niin villakoiriin päin. Helmi on hyvin pitkälti yhden perheen koira eikä suuremmin välitä vieraista. Vahvimmin se on kiintynyt äitiin ja pikkusiskoon, mutta Sunnysta poiketen menee kyllä muidenkin syliin aina niin halutessaan.

Vivat Sanraiz Flaming Get, “Nadira”, 2011

Nadira on laumamme uusin tulokas, ja asuu minun luonani. Se on syntynyt 21.1. ja muutti luokseni 23.9. Nadira on sijoituksessa. Tyttö on pitkällisen afgaanihaaveen toteutuminen ja kaikkea, mitä kuvittelinkin afgaanin olevan.

Nadira on samaan aikaan nöyrä, kontaktinhakuinen ja rauhallinen, kuin ovelan kiero keljuilijakin. Sillä on tapana testata epäsuorasti omia rajojaan ja koetella, saisiko se tahtonsa lävitse. Sen kanssa saa tosissaan olla kärsivällinen ja olemme keskustelleet mm. pissalla käymisestä melkein kahden tunnin yhtämittaisia jaksoja. Aina lopulta neiti kuitenkin antaa periksi ja seuraavilla kerroilla menee piirun verran vähemmällä vääntämisellä.

Nadira on hiukan Karemin tapainen luonteeltaan; se ei hötkyile turhia eikä haasta turhaan riitaa. Se on pentuna selvästi läheisyyshakuisempi, kuin Karem oli, mutta saas nähdä, mitä ikä tekee piirteelle. Vieraista Nadira ei niin välitä; se katsoo heidät läpi ja antaa sen jälkeen olla. Se ei arastele, muttei myöskään hakeudu luokse. Minulta Nadira hakee mielellään rapsutuksia ja halauksia.

Nadira on käynyt muutaman kerran näyttelyissä Venäjällä ollessaan ja sen paras suoritus on pentunäyttelyn BIS1. Täällä olemme ehtineet käydä kerran mätsäreissä huimalla BIS1-tuloksella. Tytön onkin tarkoitus käydä näyttelyissä aktiivisesti. Ainakaan vielä viehe ei neitiä kiinnostanut, mutta elävää riistaa se ajaa kyllä mielellään. Jos saan kiinnostuksen vieheeseen syttymään, tulee Nadira harrastamaan myös maastojuoksua.

——-

Perheemme koirakokoonpano on siis tällä hetkellä 4. Pojat ja Nadira asuvat minun luonani ja Helmi asustelee tyytyväisenä vanhemmilla.

Mikäli onni suosii, tänä vuonna on tiedossa vielä ainakin pari tulospostausta näyttelyistä. Mutta katsotaan nyt, suosiiko se.

Jo aiemmin tällä samalla viikolla meidän oli tarkoitus lähteä Nadiran kanssa kokeilemaan onnea mätsärissä. Valitettavasti jalkani oli silloin vielä niin huonona, ettei esittämisestä olisi tullut mitään. Kasvattaja, jolta Nadira on sijoituksessa, ei päässyt esittämään joten päätimme sitten kokeilla sunnuntaita.

Tänään olin edelleen rampa, mutta sen verran kykenevämpi rampa kuitenkin, että esittäminen onnistui. Juokseminen oli hiukan hankalaa hommaa, mutta näyttelyhuumassa ei pikku kipuja huomaa. Kotona nyt huomaa kyllä senkin edestä…

Rokotuksia tarkistettaessa tarkistaja kysyi, onko Nadira Venäjältä. Vastasin, että juu, vähän aikaa sitten Suomeen tullut Venäjän tuontihan se. Nainen ojensi kortin takaisin ja totesi, että sen näkee; parhaat afgaanit tulevat Venäjältä. Myhäillen kävin ilmoittamassa Nadiran isoihin pentuihin ja palasin isän ja turisteilemaan tulleen Karemin seuraksi.

Kehät oli järjestetty hyvin eikä omaa vuoroaan tarvinnut kauaa odotella. Isoja pentuja oli yhteensä yhdeksän ja Nadiran pariksi siunaantui nuori tanskandogginarttu. Nadira voitti parinsa, saaden punaisen nauhan. Odottelimme kehän laidalla punaisten isojen pentujen loppukehää ja Nadira otti oikein hyvin kontaktia. Toki tyttö oli pentumaisen utelias ja keskittymiskyky katosi välillä, mutta loppujen lopuksi tyttö oli kyllä ikäisekseen oikein erimerkillinen ja herätti runsaasti ihastelua katsojissa.

Punaisten isojen pentujen kehässä oli lopulta viisi pentua. Viides, neljäs, kolmas, ei vieläkään meitä. Nyt alkoi jo vähän jännittää. Kun toiseksi valittiin mittelspitz, nousi riemu kattoon; ensimmäinen yhteinen näytteli ja Nadira voitti punaisen saaneet isot pennut! Tuomari tuli kättelemään: “En minä oikein muuta osaa sanoa kuin että aivan uskomattoman hieno koira.”

Hymy korvissa rahtasin palkinnot isän ja Karemin luokse ja aloimme odotella BIS-kehää. Isojen aikuisten ja pienten aikuisten kehät kestivät pitkään ja Nadiralle ehti tulla pissahätäkin siinä ajassa. Koska tytön on aivan mahdoton tehdä asioitaan vieraassa ympäristössä, pelkäsin keskittymisen loppukehässä herpaantuvan. Toisin kävi; BIS-kehään astellessa Nadira otti taas hyvin kontaktia ja seisoi hienosti. Ensin isot ravasivat ympäri ja pian sen jälkeen pienet. Nadira oli hiukan häiriintynyt takana ahterissa kiinni juoksevasta akitasta, mutta siitä huolimatta neiti meni ihan hyvin. Seisahtumisen jälkeen tuomarit alkoivat sijoitella.

Yhdeksänneksi sijoittui Nadiran parina pentukehässä ollut tanskandogginarttu. Kahdeksas, seitsemäs, kuuden, viides, neljäs, kolmas… nyt seisottiin jo kahden viimeisen joukossa. Tässä vaiheessa ylitin jonkinlaisen jännityspykälän enkä oikeastaan tuntenut jännitystä enää ollenkaan. Nadira ja Nadiran parina kisaava punaisten pikkupentujen voittaja kleinspitz juoksivat vielä kerran ympäri ja sen jälkeen tuomarit julistivat kakkosen.

Ja se oli se kleinspitz. Ensimmäinen yhteinen näyttely, ja Nadira oli koko shown BIS1! Palkintoposeerata tyttö ei meinannut jaksaa kuvaajalle ollenkaan, mutta kai sieltä jonkinlainen kiva lopulta sitten tuli. Tuomarit tulivat vielä onnittelemaan ja totesivat, että tyttö on kyllä aivan uskomattoman kaunis, liikkuu todella lentävästi ja kevyesti ja että sillä tulee olemaan upea tulevaisuus. Voiko tässä enää ylpeämpi neidistä olla?

Isän ottaessa kuvaa kehän jälkeen Nadira sai vielä osansa ihailevista katseista, eikä sivukorvalla kuultu keskustelukaan ainakaan heikentänyt emännän leveää virnettä; “Katso, on kyllä aivan upea afgaani.” “No niinpä näyttää olevan, todella näyttävä!”

Mikä suunnaton onnenkantamoinen, että kaikkien epäilyksien, ongelmien ja vaikeuksien kautta Nadira saapui minulle. Se on aivan mahtava tyttö ja kuten sanottua, se tulee todellakin pääsemään pitkälle.

Huolimatta tulevaisuuden suurista suunnitelmista Nadira on kuitenkin ennen kaikkea rakas jäsen perheessämme, ja sen myötä lauma tuntuu viimein kokonaiselta.

Syksyn ehdoton kohokohta oli taas kiihdytyskilpailut Kirjurinluodossa. Koirat siis juoksivat vinttikoirille tutun vieheen perässä sadan metrin matkan ja tältä matkalta otettiin aika. Kisassa oli omat ryhmänsä ei-vinttikoirille, pennuille sekä pienille, isoille ja keskikokoisille vinttikoirille. Nadira kisasi pennuissa ja Karem pienissä vinttikoirissa.

Karemilla oli hyvä into vieheeseen jo odottaessa. Koska olen itse edelleen rampa, isä meni lähettämään Karemin. Lähtö onnistui erinomaisesti ja poika pinkoi erittäin hyvin, vaikka ruohokenttä olikin hivenen liukas. Hiukan toinen takajalka heittää sivuun, mutta pieni tekniikkavirhe ei menoa haitannut. Saatuaan vieheen kiinni Karem päätti vielä pinkaista takaisin alkuun “otetaan toinen kerta heti perään”-mentaliteetilla. Valitettavasti vain yksi veto per koira, poika hyvä.

Nadiran vuoro tuli hetki Karemin jälkeen. Tyttö saikin aikaan hyvät naurut; vieheen lähtiessä matkoihinsa se tuijotti typertyneenä valkoisen muovipussin perään ja lönkytteli sitten nuuhkimaan voikukkia. Pitänee kotona vähän harjoitella vielä, ja innostaa tyttö kiinnostumaan vieheestä. Ihan oikea, elävä riista on Nadirasta paaaaaljon viehettä mielenkiintoisempaa.

Koska sää suosi, oli paikanpäällä mukava seurata kaikki tulokset vielä loppuun ja odotella palkintojenjakoa. Kira-sisko (Roberta’s Kardemumma) oli hienosti pienten vinttikoirien kolmas, onnea siitä! Myös Lara ja Koukku-veli (Roberta’s Konnankoukku) juoksivat hienon kisan. Pennuissa kolmoisvoitto Rokinet’siin; Rokinet’s Sea-buckthorn “Ado” oli pentujen ensimmäinen, Rokinet’s Blueberry “Unna” pentujen toinen ja Zatravin Daria “Daria” kolmas. Onnea vielä siis siitäkin!

Kun Karem ei ollut kolmas eikä toinen pienissä vinttikoirissa, oletin sen olevan neljäs. Yllätys oli suuri, kun Karem kuulutettiinkin ykköseksi! Isä kävi pokaamassa pojan kanssa hienon pokaalin, ruusukkeen ja ruokapussin. Tämän jälkeen palkittiin vielä keskikokoiset ja isot vinttikoirat sekä ei-vinttikoirat, ja lopulta oli aika kruunata päivän nopein koira. Jos olin ollut hämmästynyt äsken, niin nyt olin vähintäänkin kaksi kertaa hämmästyneempi; pikku tampio juoksi päivän kovimman ajan! Poika juoksi paitsi oman ennätyksensä satasella, niin myös kovempaa, kuin Jasper-greyhound viime vuonna samalla kentällä. Voiko tässä enää ylpeämpi olla?

Kotiin palattiin siis kaksi pokaalia rikkaampina. Nadira ja Karem saivat vielä riehua porukoiden pihassa kyllikseen ja sen jälkeen nukuttelivat sisällä, kun söimme.

Karemin uusi henkilökohtainen ennätys ja samalla päivän nopein aika on siis 100m/6,676s, keskinopeus 53,9km/h.

Alla Merja Marttilan ottamia kuvia Karemin suorituksesta, Marikan ottamia kuvia Nadirasta ja perinteinen ja pakollinen palkintoposetus (valottuneet kuvat kunniaan).

Päivän kaikki tulokset löytyvät aikoineen, keskinopeuksineen ja osallistujineen täältä, kohdasta Tuloksia –> Tuloksia 2011.

Onnea kaikille osallistujille ja kiitos erityisesti järjestäjille uskomattoman mukavasta päivästä!

Nappasin yhdestä seuraamastani blogista tämän visan ja haastankin nyt kaikki lukijani pykäämään blogiinsa samanlaisen. Tarkoituksena on väkertää top 10 omista suosikkiroduista ja kertoa lyhyesti, miksi juuri tämä rotu juuri tällä paikalla.

1. Villakoira

Lasken nyt tähän kastiin kaikki kokoluokat, vaikka itse harrastankin kääpiöitä ja keskikokoisia. Villakoira on moneen menoon sopiva, aktiivinen ja pystyvä rotu, jonka ainoaksi viaksi lasken polvitilanteen; huonopolvisia villakoiria tapaa aivan liian usein. Villakoirien monipuolisuus ja näyttävyys ovat tehneet siitä ykkösrotuni.

2. Afgaaninvinttikoira

Mahtava rotu, joka on vienyt täysin mukanaan. Afgaania kauniimpaa rotua on vaikea etsiä, ja myös sen lojaali itsenäisyys miellyttää. Se ei ole häslääjä, vaan tyytyy seuraamaan sivusta talon tapahtumia. Tarvittaessa siitä löytyy kuitenkin räjähtävää voimaa ja uskomatonta kestävyyttä sekä rohkeutta.

3. Whippet

Whippet, koiramaailman klovni, on suosikkini paitsi helppohoitoisuutensa, myös luonteensa takia. Vipukkaa kiltimpää koiraa saa hakea. Siitä on moneen harrastukseen, mutta saatuaan tarpeeksi tekemistä se osaa myös rauhoittua sohvaperunailemaan. Ulkonäöltään se on linjakas ja elegantti ja vaikka turkkirotuihmisiä olenkin, vipukan lyhyt, kiiltävä karva monissa väreissä miellyttää kovasti silmää.

4. Azawakh

Azawakhissa minua miellyttää sen jalostamaton, jopa jollain tasolla melkein rujon elegantti ulkonäkö ja arvokas olemus. Luonteesta en osaa sanoa mitään, kun en ole livenä tutustunut yhteenkään, mutta ainakin kuvauksien perusteella hivenen etäisen tarkkaileva perusluonne miellyttää.

5. Bolognese

Kuka ei rakasta koiraa, joka näyttää siltä, että se on saanut salamasta? Bologneset ovat uskomattoman hellyttävän näköisiä pikku karvapalloja, joiden luonnekin kuvauksien perusteella miellyttää. Lisäksi kaiken sen valkoisen pörröturkin alla on melkoisen peruskoiramainen rakenne ilman kääpiökoiramaisia piirteitä (mulkosilmiä mm.),

6. Portugalinvesikoira

Aktiivinen koirarotu upealla, hiukan renttumaisella ulkonäöllä. Oma portugalinvesikoira joskus tulevaisuudessa on aina väliin käynyt mielessä, mutta tällä haavaa elämäntyyliini ei tämänkaltainen koira sopisi. Hiukan itsepäinen, mutta oppivainen luonne kuulostaa miellyttävältä.

7. Greyhound

Perusvinttikoira, joka kiihtyy nollasta sataan sekunneissa, mutta osaa ottaa lunkisti ja olla sähläämättä koko ajan. Linjat näkyvät tässä rodussa melko selvästi, ja näyttelylinjaisista minua miellyttävät vain tietyntyyppiset koirat. Yleensä sytyn enemmän ratalinjaisille, ja jos greyhoundin ottaisin, olisi maasto/ratajuoksu sen pääharrastus muutenkin.

8. Borzoi

Kyllä vanhat suosikit edelleen löytävät tiensä listalle. Borzoissa on jotain ariktokraattisen kunnioitusta herättävää. Sen turkki on myös miellyttävä; sitä ei ole liikaa (tai ei PITÄISI olla), mutta sitä on riittävästi. Luonteeltaan ihanteeni borzoissa on rauhallinen, omanarvontuntoinen ja itsenäinen, kuitenkin perheeseensä tosissaan kiintyvä.

9. Pomeranian

Pallo, jolla on jalat ja nenä. Uskomattoman veikeän näköisiä otuksia, ja jokainen näkemäni on ollut iloisuuden perikuva. Jalostus on menossa liian pitkälle ja tekemässä pikkupystykorvasta liian kääpiökoiramaista, mutta vielä löytyy niitäkiun yksilöitä, jotka eivät ole mulkosilmäisiä ja lyttykuonoisia.

10. Mopsi

Kyllä, mopsilla on ruttukuono ja kippurahäntä ja paljon terveysongelmia. Se on aivan tajuttiman suloinen pikku porsas, mutten tue sen jalostusta tällaisenaan. Suloisuudesta ei tule maksaa terveydellä. Koskaan. Sydämeni on menetetty mopseille, mutta sellaista ei koskaan minulle tule.

Kuvat kaikista muista paitsi omista koirista löysin googlen kuvahaulla. Oletan, ettei kuvanottajia haittaa ilmainen julkisuus positiivisessa listauksessa.

Näiden viime kuukausien aikana kaikki, minkä on ollut mahdollista mennä pieleen, on sitkeästi mennyt. Sairastuin hoitovirheen takia hammas- ja luumätään, jouduin hyvästelemään ihanan afgaanihoitolaiseni ja toivottamaan onnea uuteen kotiinsa (jossa neiti voi kuulemma upeasti) ja koulussa on ollut järjestelyongelmia niin, ettei meinaa aivo riittää moisen tajuamiseen.

Kaiken takana on kuitenkin elänyt pieni toivo yhdessä asiassa. Ihan alkuun se oli enemmänkin haave, mutta muutama viikko sitten olin äkkiä sen tilanteen edessä, että se varovainen haave saattaisikin äkkiä muuttia todeksi.

Olen lapsesta asti ihastellut afgaaneita ja haaveillut omistavani sellaisen, mutta eipä sille oikein ollut mahdollisuutta. En tuntenut kasvattajia enkä oikein vinttikoiria roturyhmänä silloin. Lisäksi afgaani tuntui aika haastavalta ensimmäiseksi vinttikoiraksi, joten alkaessani etsiä vinttikoiraa päädyin hyvin nopeasti whippettiin; se on kaunis, suht pieni (tai sen PITÄISI olla) ja se on vinttikoirista kuulemani mukaan selkeästi seurakoiramaisin. Hyvä ensituttavuus vinttikoiriin siis. Karemin saapuessa taloon hurahdin vinttikoiriin ihan täydellisesti. Se vähän menee niin, että joko ei ole ollenkaan vinttikoiraihminen tai sitten on sydänjuuriaan myöten sellainen. Minä huomasin kuuluvani tähän jälkimmäiseen porukkaan. Niiden itsenäisessä itsepäisyydessä ja toisaalta uskomattomassa rakkaudessa ja lojaaliudessa perhettään kohtaan on jotain satumaista. Oli siis selvää lähestulkoon ensihetkestä asti, että tähän taloon tulee toinenkin vinttikoira joskus. Se, olisiko se vipukka vai joku muu, oli hämärän peitossa.

Kesän lopussa minulla oli tosiaan ainutlaatuinen tilaisuus ottaa hoitoon 6kk afgaaninarttu ystävältäni. Vaikkei Mimmimömmönen loppujen lopuksi jäänytkään, riitti tämä kaksi viikkoa Mimmin kanssa varmistamaan minulle, että afgaani totta tosiaan on Se rotu minulle. Päätin, että afgaani minulle joskus tulee ja koska olin suunnitellut kolmatta koiraa kesä 2011-kevät 2012-linjalle, päätin ystäväni avustuksella lähteä etsimään sitä oikeaa kasvattajaa.

Kuinkas sitten kävikään. Ystäväni törmäsi tuttunsa kautta aivan uskomattoman upeaan afgaaninalkuun ja linkitti kuvan minulle. Olimme kummatkin aivan myytyjä ja kirosimme, ettei ole rahaa tuoda moista aarretta Suomeen. Asia haudattiin hetkeksi, mutta kävin tasaisin väliajoin kurkkimassa ystäväni lähettämiä kuvia sekä niitä kuvia, joita kasvattajalla oli kotisivuillaan.

Pari viikkoa myöhemmin ystäväni otti yhteyttä, enkä ollut uskoa korviani; olisi sittenkin pieni mahdollisuus tuoda tyttö Suomeen, ja mikä parasta; ystäväni oli kiinnostunut sijoittamaan sen minulle. Alkoi sitkeä rahan kerääminen kummallakin puolella. Kuin onnenkantamoisena sain 7 päivän sijaisuuden, ja otin yhteyttä ystävääni. En voisi maksaa paljoa, mutta voisin maksaa jotakin. Ystäväni hoiti asiat kasvattajan kanssa ja viimein oli varmaa, että tyttö tosiaan tulee Suomeen. Minulle. Vihdoin ja viimein, oma afgaani.

Saapumispäivän aamuna olin kärsinyt kuumeesta jo kolme päivää, mutta mikään ei olisi saanut minua jäämään kotiin. Kaikista viimeiseksi kuume. Värväsin siskon ja hänen kaverinsa koiravahdeiksi ja matkustin kahdessa bussilla Turkuun, josta ystäväni ja hänen miesystävänsä nappasivat minut kyytiin. Huristelimme Helsinki-Vantaan lentokentälle ja… odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Olo oli samaan aikaan jännittynyt ja epätodellinen; nyt se sitten tulisi. Entä, jos se ei ole sellainen, kuin pitää? Jos jokin on pielessä? Jos se ei tulekaan?

Mutta se tuli, ja se täytti aivan kaikki odotukset. Uskomattoman kaunis tyttö, joka vaikutti olevan uskomattoman hyväluonteinenkin. Kaikkea, mitä afgaanilta voi toivoa. Matkalla takaisin Eurajoelle tyttö nukkui pää syliäni vasten, ja minä jännäsin, kuinka pojat kotona ottavat sen vastaan. Hyväksyykö Aaro tulokkaan vai ei? Ystävystyykö tyttö Karemin kanssa?

Nyt jälkeenpäin voin todeta, että kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Aaro hyväksyi neidin, Karem ja tyttö ystävystyivät välittömästi ja ensimmäisenä yönämme yhdessä nukuimme kaikki samassa pedissä. Jopa Aaro. Nyt parin päivän tuntemisen jälkeen voin todeta, että tyttö tosiaan on kaikkea sitä, mitä oli luvattukin.

Uusin perheenjäsenemme sai nimen Nadira. Päätimme nimen etukäteen ystäväni kanssa. Se on arabiaa ja tarkoittaa harvinaista ja kallisarvoista (rare, precious). Nadira on uskomattoman ystävällinen, utelias ja peloton afgaanineiti, joka tuli heti toimeen poikien kanssa ja joka osaa olla samaan aikaan nöyrä sekä hyvin päättäväinen ja omanarvontuntoinen. Joskus neitokainen toki on myös perinteinen pentu; kalvaa kaikkea, riehuu, hyppii vasten ja käy hermoille.

Tulevaisuudensuunnitelmissa häämöttävät maastokisat ja näyttelyt. Tärkein neidin rooleista on kuitenkin olla osa perhettä, ja sen pikkuinen on hoitanut erinomaisesti.

Thank you, Elena, of this precious girl! We will have a very succesfull future ahead. I’m sure of it!

Koska voisin täyttää postauksen neitokaisen kuvilla eikä katsomisesta siltikään saisi tarpeekseen, tässä kuvia sunnuntaiselta riehuhetkeltämme läheisellä nurmikentällä.

“This is what dreams are made of. I’ve got somewhere I belong, I’ve got somebody to love. This is what dreams are made of.”

Lauantaina tie vei Tampereelle ryhmien 9 ja 10 näyttelyyn. Helmi oli jo aamulla hyvin terhakka ja itsevarma, ja pisti ennen lähtöä pystyyn kunnon riehumissown. Osasin siis odottaa pirteää esiintymistä myös paikan päällä.

Helmi kilpaili viimeistä kertaa junioreissa ja sen taisteluparina oli nätti yhdeksän kuukauden ikäinen tuontipentu Sveitsistä. Tuomarina oli João de Paula Bessa Portugalista.

Helmin ontumista vähän jännitettiin, mutta vielä mitä; tyttö liikkui paremmin, kuin on ikinä näyttelyissä liikkunut. Esiintyessä häntä heilui ja seisominenkin onnistui aivan upeasti. Vain pöydällä Helmiä jännitti niin, ettei tutkimisesta meinannut tulla yhtään mitään neidin rimpuilun takia. Pöytä on suuri mörkö edelleen, toivottavasti saadaan se pian selätettyä…

Joka tapauksessa Helmin tuloksena mahtava JUN-ERI JUK1! Arvostelu oli esiintymisen mukainen: “Erittäin hieno koira. Erittäin hyvin esitetty. Erittäin kaunis ilme. Erittäin hyvät liikkeet.” SA:ta ei tippunut pöytäkäytöksen takia, mutta olen uskomattoman tyytyväinen suoritukseen. Hyvä, Helmi!

Paikan päällä tuli tavattua myös Marika + Rauno sekä borzoit Daria & Lara sekä whippet Koukku. Kiitokset Helmin kuvaamisesta!

Vielä ennen lähtöä tuli huokailtua ja ihasteltua kehän reunalla afgaaneita. Ihan tyhjin käsin ei lähdetty kotiinkaan; mukaan tarttui tasokas harja, leluja, luita ja… enpäs kerrokaan? Siitä lisää ensi postauksessa.