Varisparvi.net | Koirat

Kun ihminen hankkii lapsen, tai vaikka useamman, häntä onnitellaan. Hänelle kannetaan apua tavaramuodossa, mukuloita juhlitaan ja ne on kaikkien mielestä tosi suloisia. Näin käy, vaikka se lapsi olisi kuudes. Sen sijaan jos elukoita sattuu hankkimaan useamman, yleensä jokaisen uuden kohdalla joku lähipiiristä suhtautuu vähän nuivasti. Normaalisti ihan pelkästään huolen takia. Eläin elämäntapana ei tunnu aukeavan niille, joilla ei ole eläimiä itsellään. Yksi syy epäilevään suhtautumiseen lienee itsensä sitominen vieraan lajin edustajiin. Ihmislapsen hankkiminen on jopa toivottavaa, useamman sellaisen varsinkin, mutta useampi eläin saa ihmiset kysymään: “Miksi?”

Miksi ei? Mikäli kaikki eläimensä jaksaa hoitaa, ja jokaisen hoitamiseen on varaa, eläinten määrä on ongelma lähinnä asiaa harrastamattomille ulkopuolisille. Se ajan, materiaalin ja kulujen määrä, joka harrastukselle täytyy uhrata, hämmentää ja panee miettimään, miksi joku moiseen ryhtyy. Toisaalta, jokainen vähänkin kalliimpi ja aikaavievempi harrastus aikaansaa samanlaisia ajatuksia. Itse en ymmärrä, miten ihmeessä joku voi uhrata kaiken vapaa-aikansa ja järjettömästi rahaa saadakseen luistella jäällä teräpohjaisilla, epämukavilla kengillä hakkaamassa käyrällä puutikulla kovakumista kiekkoa. Se ei vain aukea minulle. Mikäli joku sisaruksistani hurahtaisi jääkiekkon himoharrastajaksi, miettisin varmasti mielessäni, mikä ihme sitä oikein vaivaa.

Toinen, mikä ihmisiä tuntuu askarruttavan, on harrastaminen näiden riippakivien kanssa. Yleensä harrastuksen idea on päästä tekemään jotain hauskaa itse tai pärjätä itse. Koiraharrastuksessa pärjääjänä on se koira. Ihmisen osa on kannustaa koira parhaaseen suoritukseensa. Toki ainakin minä saan kiksejä hyvästä suorituksesta, sillä hyvin pärjäävä koira on hyvin hoidettu ja oikein ruokittu koira. Jokaisen hyvin menestyvän koiran takana on ihminen, joka hoitaa sitä kunnolla. Näyttelyissä näkee tosin aivan liikaa myös löysiä koiria, joilla ei ole lihaksia. Nämäkään koirat eivät varsinaisesti voi huonosti, mutta niiden tarpeisiin voitaisiin vastata vieläkin paremmin lisäämällä liikunnan määrää. Näyttelyissä kun myös se lihaksettomampi koira voi pärjätä, kunhan se on tarpeeksi massakas. Kuiva, timmi koira saa liian usein jopa tuomareilta kommentteja tarpeesta hankkia lisää massaa. Minulle tällaisella kommentoinnilla ei ole merkitystä, koska tiedän koirieni nauttivan aktiivisesta elämäntavasta ja se väistämättä johtaa timmiin, kuivaan koiraan.

Onhan elukoissa rahankulua. Koiraharrastus ei ole halpa harrastus. Myönnän sen. On aivan uskomatonta, miten paljon pelkkä kolmen koiran ruokkiminen vie kuukaudessa, saati mahdolliset eläinlääkärikulut. Tätäkin puolta tulee miettiä koiraa tai mitä tahansa elukkaa hankkiessaan, mutta toisaalta; ei se summa ihan täysin tähtitieteellinen ole. Opiskelijana kykenen ruokkimaan sekä itseni että koirani ja vielä harrastamaankin niiden kanssa. Joskus on oikein erityisen tiukkaa, mutta silloin on kyse kyllä muista raharei’istä kuin varsinaisesti koirista. Lisäksi minulle ei koirien ohella jää paljon aikaa muuhun harrastamiseen, joten loppujen lopuksi se raha, jonka toiset käyttävät vaikkapa shoppailuun, terasseilla istumiseen, kampaajaan ja elokuviin, menee minulla koiriin. Kyse on harrastuksesta (vaikka omalla kohdallani mieluummin puhunkin elämäntavasta) muiden joukossa.

Nyt kun minulle on kesällä tulossa SE, on taas tullut kuultua moneltakin taholta “eikö mikään riitä?”-tyyppisiä kommentteja. “Kai nuo nyt jo riittävät?” on melko huvittava kysymys; riittävät mihin? En minä hanki lemmikeitä, jotta olisi joka harrastukseen joku otus ja yksi kainaloon, ja sitten sen jälkeen ne riittävät. Ei minulla olisi missään tapauksessa tarvetta pitää kuin yksi otus, mutta halua ja resursseja on, joten mikäpä tässä? SE ei lisäksi ole koira, joten sikälikin SE tulee vaatimaan vähän erilaisia asioita eikä siis aiheuta samankaltaista lisätyötä, kuin mitä koira aiheuttaisi. SE on toki hyvin haasteellinen otus, mutta vaatii eri asioita ja uskon kykeneväni niihin vaatimuksiin vastaamaan.

Olen ollut laiska kuvaamaan ja kamerani vihaa talvea, joten eipä tule kuvaa edes loppuun. Sen sijaan tulee lupaus siitä, että seuraavassa postauksessa sitten on taas niitä kuviakin.

Pienten koirien ystävänä törmään usein ennakkoluuloihin liittyen sekä niiden omistajiin että koiriin. Milloin pieniä koiria ostavat vain ihmiset, jotka eivät tajua koirista mitään, milloin niitä ei ikinä kouluteta, milloin niistä ei ole mihinkään, milloin koiranomistajuus ei ole koiranomistajuutta, ellet seiso joka jumalan ilta tokokentällä tai pk-lajeissa harrastamassa. Monesti sanotaan, ettei näyttelykoira voi olla edes onnellinen koira ja että se on ostettu pelkäksi näyttelyesineeksi.

No, tässä on sitten sitä karua todellisuutta siltä ihannoidulta “tosiharrastuspuolelta”. Varoitus, video saattaa aiheuttaa hallitsemattomia aggressioita.

Koiraa, harrasti se mitä tahansa, tulisi kohdella elävänä olentona lajityypilliset tarpeet huomioiden. Koiralle itselleen on aivan sama, seisooko se välillä kehässä näyteltävänä, kunhan se saa olla koira ja harrastaa koirien juttuja. Työkoira ei ole sama asia kuin onnellinen koira.

Onneksi suurin osa meistä koiraharrastajista kuitenkin edes yrittää. Valitettavan suuri osa nyt vaan ei ymmärrä koirista mitään, mutta harva on suoranaisesti julma.

Pitää tännekin hehkuttaa; remontti on viimeinkin lähestulkoon ohitse ja olohuone on laitettu uusiksi. Myös eteistä vähän fiksailtiin, keittiöön ja tuulikaappiin tuli uusia ripustimia. Nyt SEkin mahtuu kätevästi asustelemaan kanssamme.

Suuri kiitos remontista kuuluu äidille, joka suunnitteli uudistuksen ja auttoi siivouksessa, isälle, joka urheasti vastusti todennäköisyyksiä ja sai koottua Ikean kalusteet vain muutamassa tunnissa, veljelle, joka lainasi autopesulansa nimikkopakettiautoa kalusteiden hakemiseksi, sekä Helille, joka auttoi siirtelemään vanhat huonekalut uusille paikoilleen.

Koirat ovat tykänneet uudistuksesta kovasti; niillä on paljon aiempaa enemmän vapaata tilaa ja nukkumapaikkoja ja ikkunastakin pääsee nyt tiirailemaan ulos esteettä.

Uusi työpisteeni. Aiemmin tässä kohtaa oli sänky ja työpiste oli täyteen sullottu, puunvärinen, joskin ihan hyväksi havaittu pöytä siinä, missä nyt uudistuksen jälkeen on televiissio.

Tässä eteisestä nappaistu kuva, jossa näkyy vaatekaapin korvannut säilytyskaluste. Lattiatilan jääminen vapaaksi on kivaa, nyt sinne mahtuu koiransänkyä, liikuteltavaa varatasoa ja ties mitä.

Nadiran ahteri näemmä pääsee vilahtamaan joka kuvaan. Mikä linssilude. Suoraan eteisestä napattu kuva. Näkyy mukavasti, miten paljon vapaata lattiatilaa loppujen lopuksi jäi. Siivoaminen on nyt huomattavasti helpompaa, joten kenties pölyallerginen ikinuhani helpottaa.

Kysymys tulee vastaan aika ajoin, kun ihmiset kuulevat minun omistavan kolme koiraa. Viimeisin kerta, kun olen joutunut tämän kysymyksen eteen, oli sähköpostiviestittelyssä erään villakoirakasvattajan kanssa. Kyselin mahdollisuutta ostaa hänen mahdollisista tulevista pentueistaan (parin kolmen vuoden kuluttua) narttua, jonka sijoittaisin hyväksi katsomaani perheeseen toivoen, että nartulla olisi jalostusarvoa. Vastatessaan kasvattaja, tosin erittäin asiallisesti, mietti, kannattaako minun ollenkaan edes ajatella koiraa, kun näitä nykyisiäkin on jo.

Koiramäärä ei koskaan saisi nousta niin suureksi, ettei jokaiselle koiralle kykene tarjoamaan yksilöllistä aikaa. En sano, että jokaisen kanssa olisi rymisteltävä harrastamassa joka viikonpäivä, mutta jokaisen kanssa on voitava rakentaa yksilöllinen suhde, joka toimii ja jossa koiran ja ihmisen välillä vallitsee luottamus. Koiran on joskus saatava sitä ihan yksityistä aikaa. Sitä aikaa, kun se on vain omistajan kanssa ja omistajan kaikki huomio keskittyy vain siihen. Pennun kanssa tämä on helppoa; siihen on vähän pakkokin kiinnittää huomiota. Sen sijaan aikuisen, ehkä jopa vanhenemaan päin olevan koiran kanssa voi joskus käydä niin, että se jää sivummalle. Harrastavat nuoret koirat vievät sen ajan ja vanhuksen yhteinen aika on lähinnä se vartti illalla, kun omistaja erehtyy rapsuttelemaan sitä.

Pahimmassa tapauksessa koiria kertyy yhdelle ihmiselle niin paljon, että niiden perushoito (ruokinta, turkinhoito, liikunta, terveydenhuolto) kärsii.

Mikä sitten on sopiva määrä? Omaksi katokseni olen laskenut neljä omaa koiraa. Nykyisessä asunnossani tosin kolme. En katso olevani kykenevä tarjoamaan neljästä enemmälle määrälle koiria yksilöllistä aikaa. Kenties, jos kyse olisi samanrotuisista, pienitöisistä, pienikokoisista koirista, asia olisi eri. Minulla on kuitenkin tälläkin hetkellä kaksi keskikokoista ja yksi iso koira, jokainen eri rotua, ja jokainen vaatii omalle rodulleen ominaista tekemistä ja sen vaatimaa huolenpitoa. Aktiivisuustasoltaan koirani ovat keskiluokkaa; ne vaativat lähinnä runsaasti liikuntaa. Vain Aaro kaipaa lisäksi paljon henkistä haastetta. Voisinkin sanoa, että vinttikoiria voisin huoltaa viisikin, mutta villakoirissa raja menee kahdessa. Samaan aikaan pidettynä kokonaismäärä ei kuitenkaan siitä neljästä korkeammaksi kasva. Ei yhden ihmisen ollessa kaikesta vastuussa.

Tunnen ihmisen, jonka perheellä on seitsemän koiraa, ja olisin koska tahansa valmis antamaan hänelle pennun omasta pentueestani. En epäile hetkeäkään, etteikö hän kykenisi hoitamaan koiraa kunnialla ja juuri sen tarpeita kunnioittavalla tavalla. Toisaalta tiedän ihmisiä, joille en olisi luovuttanut sitä ensimmäistäkään otusta. Hyvin paljon tiedän ihmisiä, joilla on juuri sopiva määrä koiria, oli niitä sitten yksi, kaksi, viisi tai seitsemän.

Se, miten monta lemmikkiä kukin pystyy hoitamaan, on loppujen lopuksi hyvin yksilöllistä. Tämän takia kasvattajatkin usein antavat lupaavimmat nartut sijoitukseen; kasvatustyö vaatii kasvatusmateriaalia, mutta kotonaan ei voi aivan uskomatonta määrää koiria pitää. Mikäli sijoitetusta nartusta ei kasvatusmateriaaliksi ole, se saa kuitenkin elää onnellisena siinä perheessä, mihin se on sijoitettu. Kasvattaminen on aina riskipeliä, ja jokaisesta, edes siitä lupaavimmasta pennusta, ei jalostukseen ole. Tämä riski tulee ottaa, jos kasvattajaksi haluaa. Tämän riskin aion itsekin ottaa.

Ai niin, Aaron jalat ovat viime aikoina olleet oikein hyvät. Oikein hämmästyin, kun tunnustelin takareisiä ja lantiota ja totesin, että sillä on jopa lihaksia. Ruokakin on maittanut ja poika on ollut muutenkin hyvässä vedossa. Toivottavasti tämä meininki jatkuu. Kenties keväällä mennään pariin mätsäriinkin taas näyttäytymään. Karem taas näillä näkymin pääsee mitattavaksi 19.5. Marikan järjestämillä kasvattipäivillä, ja Nadille anon maastokirjat heti, kun ikää on tarpeeksi. Keväällä pitää vain käydä mahdollisimman monissa maastoharkoissa harjoittelemassa viehevarmuutta.

Remonttikin edistyy, ja sitä myötä jännitys tiivistyy; enää puolisen vuotta hyvällä tuurilla, ja SE on täällä.

Tule kesä, en jaksa enää odottaa.

Kennelnimi on lähtenyt maailmalle ja sen myötä on tullut mietittyä omaa alkavaa kasvatusta. Itse kennelnimihän ei vielä tee kenestäkään varsinaisesti kasvattajaa. Ensimmäinen pentue sen tekee. Minun kohdallani ensimmäistä pentuetta saa odotella, sillä Nadi saa (toivottavasti) ensimmäiset pentunsa Yasminin nimen alle ja Helmistä taas ei loppujen lopuksi jalostuskäyttöön ollut (vehnäallergia). Olen kuitenkin tullut jo miettineeksi, mistä kasvatustyöni aloittaisin ja tätä kautta eksyin haaveilemaan villakoiranartusta.

Viime aikoina olen puhunut paljon afgaaneista, mutta ei tule unohtaa, että villakoirat ovat olleet osa elämääni jo 17 vuotta. Olisikin kiva, jos voisin aloittaa kasvatustyöni juuri niillä. Villakoirien taso on valitettavasti nyky-Suomessa menossa kovasti alaspäin. Löytyy terveydellisesti huonoja koiria, eli huonoa rakennetta, allergioita ja sairauksia, ja löytyy huonoja hermoja. Varsinkin harmaiden keskikokoisten kohdalla alan menettää jo toivoni; tällä haavaa tiedän vain 2 kasvattajaa, joilta voisin pennun huolia. Pienemmissä kokomuunnoksissa ja toisilla väreillä löytyy toiset 2 kasvattajaa. Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, ettei värillä oikeastaan väliä; minulle tärkeintä on terveys ja luonne, ja näiden perässä olen valmis hyppäämään väristä toiseen. Uskon myös, etten löydä etsimääni niiltä kasvattajilta, jotka kasvattavat ensisijaisesti näyttelyyn, vaan olen tosissani kaartumassa erityisesti agilityyn nojaavien kasvattajien puoleen.

Millainen villakoira olisi sitten ihanne? Terve, varmaluonteinen, sopivalla määrällä särmää varustettu suuri persoona, jolla on miellyttämisenhalua ja temperamenttia, mutta joka ei ole kuitenkaan hermostunut. Ihmisläheinen, koirasosiaalinen, sopiva monenlaiseen käyttöön. Ulkonäöltää rodunomainen välttäen kuitenkin kaikki nykyään liian usein näyttelykehissä nähtävät ylilyönnit, eli takakorkeuden, liian kulmautuneet takaraajat, liian lyhyen selän, selän päälle kiertyneen hännän ja yleisesti liian raskaan olemuksen. Villakoiran ei kuulu näyttää vinttikoiralta, mutta sen kuuluu olla kuiva, lihaksikas koira, joka antaa kokonaisuutena hyvällä tavalla “keskinkertaisen” vaikutelman. Se ei ole ylilyöty mistään suunnasta, vaan peruskoira. Hyvän villakoiran turkki on sopivan karhea olematta teräsvillamainen, ei missään nimessä pumpulimainen.

Minun taloni on täysi, mutta olen miettinyt vaihtoehtoa kaksi. Tästä minun tulee toki vielä puhua kyseisten ihmisten kanssa. Vaihtoehto kaksi olisi kuitenkin joko osaomistuskoira tai sijoituskoira, jonka hoitoon minä osallistuisin, jonka näyttelyt (ne, joihin haluaisin sen viedä) minä maksaisin ja jolle minä kustantaisin tulevaisuudessa myös terveystarkastukset. Koira kuitenkin asuisi tässä toisessa perheessään, sillä minun taloni on liian pieni tästä suuremmalle koiralaumalle.

Ohessa kasvattajia, joita olen itse mietiskellyt viime aikoina. Voi olla, että löydän vielä muitakin, mutta näihin kenneleihin olen ollut yhteydessä ja nämä ovat pitkälti täyttäneet kriteerini sen suhteen, mitä asioita jalostuksessa on hyvä tähdentää.

Caneris
Agidream’s
Chaneta’n
Uskomattoman

Niin juu, lisäksi Nadira näyttäisi nyt tosissaan olevan aloittelemassa juoksujaan. Toivo elää; vielä neiti ei tiputtele, mutta käytös on sen verran lupaavaa, että toivotaan parasta.

Helmillä on taas juoksut ja elämä Aaron kanssa on riemukasta. Olemme evakossa porukoilta nyt taas pari viikonloppua, koska Aaro on aivan täysin sekaisin, jos nyt vain joku kotoa edes tulee tänne käymään. Odotan jännityksellä aloitteleeko Nadirakin juoksunsa, jolloin olisimme siinä tilanteessa, ettei Aaro pääse juoksuisien narttujen häiritsevistä tuoksuista yhtään missään.

Tämän seikan tajuaminen viimein sai minut päättämään, että Aaron elämät viriilinä poikamiehenä ovat ohitse. Heti kun rahatilanne antaa myöden, pojalle suoritetaan kemiallinen kastraatio implantin avulla. Myky asennetaan ihon alle ja se vapauttaa hormoneja, jotka estävät sukupuolihormonin tuotannon. Koiralta katoavat siis seksuaaliset halut. Syy siihen, miksi kokeilen ensin implantilla enkä vain leikkaa suoraan on, että Aaro on jo valmiiksi arka ja arvaamaton ja joskus, tosin hyvin harvoin, kastraatio voi aiheuttaa ylenmääräistä arkuutta ja sitä kautta aggressiota. On siis hyvä testailla implantilla ensin, miltä vaikuttaa. Jos vaikutukset pvat suotuisia, leikkaan pojan kokonaan implantin vaikutusajan päätyttyä, ennen kuin hormoneita ehtii kertyä takaisin ihan valtavasti. Se varmasti helpottaa stressipallon elämää.

Ongelma on enää vakuuttaa isä siitä, ettemme ole nyt tekemässä uskomatonta hallaa Aarolle vaan auttamassa sitä. Koirat eivät osaa ajatella, että niiltä puuttuisi jotain olennaista leikkaamisen jälkeen. Niiden elämä yksinkertaisesti helpottaa huomattavasti, kun koko ajan ei ole turhautunut olo. Te, joiden mieltä kastrointi/sterilointi askaruttaa, ajatelkaa asiaa näin;

kumman itse valitsisitte? Elämän aseksuaalina vai elämän keskellä vastakkaisen sukupuolen nudistirantaa pakkoselibaatissa?

No sitähän minäkin.

Sitten miellyttävämpiin aiheisiin; olen ollut viime aikoina havaitsevinani hitusen muutosta keväisempään suuntaan. Aurinko paistaa, pari aikaista lintua laulaa silloin tällöin vähän flunssasta kägeällä äänellä ja ilmat ovat kivan leutoja. Pari astetta pakkasta, kirkas lumihanki ja lenkki. Voiko olla mitään sen hienompaa? No voi; koirat vapaana pihalla ja itse juomassa keinussa kuumaa kaakaota ja katselemassa, kun ne otukset väsyttävät toinen toisensa.

Mikäli homma menee samalla tavalla kuin viime vuonna, todelliset loskapaskakelit alkavat maaliskuun lopulla ja kestävät taas syntisen pitkään huhtikuun puolelle. No, ei voi mitään. Kai se on pakko sietää kun on tänne syntynyt. Ah, loskakelit… kuinka teitä odotankaan.

Viikko on takana päin, ja heti ensimmäiseksi kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Viimeisenä iltana lenkin jälkeen otimme jälleet fretit jaloittelemaan ja Karemin katselemaan niitä. Poika oli oikein mallikelpoisesti ja keskittyi ennemminkin nannaan kuin frettien ajamiseen. Sängylle siirtyessä ja frettien remutessa lattialla pokka petti pari kertaa, mutta ajatukset oli kuitenkin suht helppo kääntää taas oikeaan asiaan. Verrattuna alun täysin silmittömään ajohaluun tämä on jo suorastaan uskomaton edistysaskel vain yhdessä viikossa.

Voisin melkein sanoa, että viikko lisää, ja meillä olisi kolme suht frettivarmaa koiraa. Mahtavaa.

Päivä 6 ja viimeinen ilta samassa kämpässä (tällä kertaa, siis). Edistystä on kokonaisuudessaan tapahtunut ihan kiitettävästi. Karemin vietti ei vieläkään ole kokonaan antanut periksi, mutta tilanne on kuitenkin huomattavasti parempi kuin mitä se oli ennen. Hiljaa hyvä tulee. Jahka johonkin väliin saadaan uusi tehotreeniviikko, alkaa varmasti Karemillekin valjeta, etteivät fretit ole naposteltavaa. Nyt ne ovat välillä jopa ihan silleen viattomalla tavalla mielenkiintoisia ja varsinkin häkin läpi niitä nuuhkitaan nätisti.

Nadira kävi lääkärissä patistaan. Luojan kiitos pahkura paljastui tulehtuneeksi sylkirauhaseksi. Neiti sai pitkän antibioottikuurin, jonka johdosta Kaarinan kehät jäävät nyt väliin. Seuraavan kerran siis suunnattaneen joko Raumalle tai Lahteen, mene ja tiedä. Tärkeintä on, että neiti tervehtyy mahdollisimman nopeasti. Onneksi vaiva ei näytä kamalasti tekevän kipeää, ja ylenmääräinen läähätyskin helpotti huomattavasti suonensisäisestä antibiootista. Illalla aloitetaan nappikuuri.

Tänään kävimme Helin kanssa myös kuvailemassa Nadia ulkona. Kaiken sen karvapehkon alta on löytynyt kaunis, aikuisuutta lähestyvä koira. Ulkoisesti, siis. Henkisesti neiti on pahimmassa teinivaiheessa ja joskus ovat hermot mennä itse kultakin…

Nauttikaa kuvasaasteesta. Kuvat by Heli.

Viikon puolivälissä mennään ja tänään päästiin siihen pisteeseen, että Domo, Karem ja Nadira nakertelivat herkkuja naamat vastatusten kenenkään vammaamatta. Karem ajaa toki vieläkin helposti, mutta kenties se alkaa nyt pikkuhiljaa ymmärtää, että frettejä ei ole lupa nakertaa. Olen yrittänyt itse sylitellä frettuloita ahkerasti, jotta niiden tuoksu tarttuisi minuun, ja silitellä sitten saman tien Karemia. Myös Kiitos!-merkkisen kanaduo-herkut ovat kova sana. Olenkin yhdistänyt ne herkut ainoastaam frettihetkiin, jotta niihin ei kyllästytä. Ovat jopa Aaron suurta herkkua, ihme kyllä.

Yasmin kävi eilen nyppimässä Nadin ja voi jösses, miten aikuinen neiti minulla jo on!

Kattokaa nyt kun mää olen söpö!

Valitettavasti nyppiessä paljastui myös yksi suuri huolenaihe; neidin kaulan oikean puoleinen imusolmuke tuntuu TODELLA selvästi ja on näkyvästi suurentunut. En ole tätä ennen huomannut, mutta nyt panin merkille. Patti ei arista eikä mitään, mutta huoli on silti kova. Imusolmukepatit kun tuppaavat aina olemaan vähän ikävämpi juttu… huomenna soittelen neidille lääkäriaikaa ja mennään katsomaan, mistä olisi kenties kyse. Pidän teidät ajan tasalla.

Kyllä meinasi poru päästä taas. Kaikki on tuntunut menevän pieleen sitten viime elokuun, ja sama paska sen kun jatkuu. Nyt vain varpaat ja sormet ristiin, että uutiset ovat hyviä…

Heli ja fretit saapuivat eilen illalla ja nyt on ensimmäinen kokonainen päivä takana. Ajattelin päivitellä säännöllisin väliajoin, kuinka vierailu on sujunut ja miten koirat ovat suhtautuneet uusiin väliaikaisiin kämppäkavereihinsa.

Aaro on yllättänyt olemalla se porukan vaivattomin tapaus. Alkunuuskutuksien jälkeen fretit on hyväksytty “ihan siedettäviä”-osastolle, koska ne ovat pieniä, ne eivät möykkää ja ne oikeastaan liikkuvat aika harvoin. Suurimman osan ajasta ne nukkuvat poissa Harmaan Hitlerin tieltä, joten mikäpäs siinä sitten.

Nadira suhtautuu fretteihin aiempaan tapaansa innostuneesti. Se ei tosin tunnu ihan käsittävän, että kyse ei ole liikkuvista leluista vaan ihan elävistä otuksista. Tassuilla tulee läpsittyä ja leikkiyritykset ovat muutenkin vähän rajuja, mutta eikähän prinsessa nopeasti ymmärrä, mistä on kyse.

Karem on edistynyt melkoisesti ensikokemuksesta. Edelleenkään se ei pidä frettejä kovinkaan miellyttävinä tuttavuuksina, mutta kun niiden lähellä tuntuu saavan nannaa niin mikäs siinä sitten… välillä vietti meinaa ottaa vallan, mutta huomattavasti harvemmin kuin ihan ensimmäisellä kerralla. Hiljaa hyvä tulee.

Vaatimattomana tavoitteena on viikon lopussa kyetä pitämään koiria auki frettien kanssa samaan aikaan ilman kuonokoppia ja hihnoja. Saas nähdä, miten käy. Harjoitteluaikaa on mukavasti.

Juuri nyt on hiljaista; uusi tilanne on vienyt mehut niin koirista kuin freteistäkin ja kaikki vetävät tyytyväisinä lonkkaa.